Tämä on lasten ansiota. Heidän kirjeensä Tovelle ovat niin suoria, rehellisiä ja sydämen pohjasta lähteneitä, ettei Jansson voinut muuta kuin vastata samalla tavalla.
Suoraan, rehellisesti, vaikka sitten kyynelet silmissä. Ja ehkä sen takia kirjaa lukiessa oppii koko ajan paljon paitsi Tovesta, lapsista, kirjoittamisesta ja elämästä, myös ihan itsestään.
Kyynelet silmissä, sydän sykkyrällä.
Melkoinen saavutus 193-sivuiselta teokselta.
No hyvä. Tove Jansson sai joka vuosi noin 2 000 kirjettä lapsilta kaikkialta maailmasta. Hän vastasi niistä jokaiseen. Eikä mitenkään pintapuolisesti ja muodollisesti vaan hyvin syvällisesti, perehtyneesti, kuin kättä ojentaen.
Tove totisesti yritti tehdä maailman tärkeintä työtä eli vastata lasten riipaiseviin kysymyksiin niin hyvin kuin ikinä osasi.
Se ei ollut aina helppoa ja hauskaa, vaan vaikeaa ja väsyttävää. Paradoksaalisesti se saattoi olla syynä siihen, että Tove poistui Muumilaaksosta eikä enää löytänyt polkua sinne, vaikka lapset kirjeissään sitä toivoivat, pyysivät ja vaativat.
Väkisin sinne ei pääse.
* *
Entä miten ihmeessä lasten kirjeet kaikista maanosista löysivät perille Janssonin postilaatikkoon? Eiväthän lapset voineet tietää Toven osoitetta.
Ei tarvinnut. Osoitteeksi riitti Muumilaakso, Suomen (silloinen) suurenmoinen postilaitos toi kirjeet perille. Jotkut on osoitettu Nuuskamuikkusella tai Pikku Myylle tai Tuitulle osoitteella ”Till Skruttet i en rosenbuske Mumindalen”.
Nekin tulivat perille. Samoin kirje Australiasta. Sen osoite oli Moominland, near Sweden.
Joku onneton lähetti Ruttuvaarille kirjeen, jossa kysyi sijaitseeko Muumilaakso Ruotsissa. Hän sai vaarilta kipakan vastauksen.
”Kuinka ihmeessä saatoitte saada sellaisen ajatuksen, että Muumilaakso olisi Ruotsissa. Sehän on Suomessa, totta kai ja Tove myös, vaikka minä en olekaan nähnyt häntä pitkään aikaan, joku aasi on kertonut, että hän on kirjoittanut aikuisten kirjan kesken kaiken.”
Karjalainen on tehnyt melkoisen salapoliisityön Janssonin kirjeitä jäljittäessään. Lasten lähettämät kirjeet ovat onnellisesti Åbo Akademin arkistossa, mutta niiden lähettäjät Karjalaisen piti etsiä yksi kerrallaan. He ovat nyt aikuisia, osa jo eläkeläisiä, mutta yllättävän monet auttoivat ja lähettivät Janssonin vastauskirjeet Karjalaiselle.
Eiköhän anneta hänelle tästä hyvästä Tieto-Finlandia!
Tuula Karjalainen. Kuvat: Tammi / Jeppe Tuomainen
* *
Eniten kysymyksiä tuli Möröstä. Lapset olivat närkästyneitä siitä, että Tove oli luonut muumien keskelle muista poikkeavan olennon, tytön, joka oli onneton, liian suuri, kömpelö ja yksinäinen.
Tytön? Tovehan kirjoitti ruotsiksi, ja Mörkö on kirjoissa ”hon”, siis feminiini.
Yhtä Mörön yksinäisyyttä kirjeessään surevaa hän lohdutti näin:
”Mörkö on todellakin ongelma. Jos on niin jääkylmä kuin hän, ei kukaan halua leikkiä sellaisen kanssa. Mutta luulen, että olet nyt keksinyt oivan ajatuksen – Mörköhän voisi tehdä jääkaappeja. Ja siinä työssä hän vihdoin löytäisi samanlaisen työtoverin, sellaisen, jollaista hän on aina etsinyt.
Kaikki tämä kyllä järjestyy, usko minua.”
* *
Lopulta Toven oli painostuksen alla pakko lämmittää Mörkö. Se oli kohtalokas virhe, Muumilaaksosta poistui hyvän ja pahan välinen jännite, ja uusien seikkailujen kirjoittaminen kävi mahdottomaksi. Janssonin oli ruvettava kirjoittamaan ikäviä kirjoja aikuisille.
Näin Tove vastasi toukokuussa 1980 ruotsalaispojalle, joka kysyi kuka lohduttaisi Mörköä.
”Olet aivan oikeassa, kun kysyt kuka lohduttaisi Mörköä. Olen yrittänyt lämmittää häntä jo Muumipappa ja meri -kirjassani – ainakin niin paljon, ettei hän enää palelluta ympäristöään pelkällä yksinäisyydellään – pahinta on, että hänestä tuli sitten kirjallisesti käyttökelvoton!”
Monia lapsia kiinnostaa niinkin vähäinen kysymys kuin elämän tarkoitus. Näin Tove Jansson vastaa:
”Ja mitä tulee elämän tarkoitukseen; kun olin kaksikymmenvuotias, uskoin miltei ymmärtäväni kaiken, nyt, kun olen 80-vuotias, ymmärrän vähemmän ja vähemmän. Pahinta on, että minä en muista, mitä minä ymmärsin, kun olin 20-vuotias.”
* *
Myös aikuiset kirjoittivat Tovelle. Eivätkä aina kauniisti: he vaatimalla vaativat lisää Muumilaakson tarinoita lastensa iloksi ja opastukseksi.
Näin kirjailija vastaa:
”Olisin valtavan iloinen, jos pääsisin taas lapsuuden valtakuntiin, ja voisin lopettaa aikuisten surullisten kertomusten kirjoittamisen. Se onnistuu tai sitten ei. Yrittäminenkään ei ole hyvä, se johtaisi tulokseen, joka ei ole vaivan arvoista. Olen avoin kaikelle. Mutta joskus ovet sulkeutuvat, eikä sille mahda mitään.”
Kaikki päättyy, joskus onnellisesti, jopa julkisuus. Vuonna 1996 Jansson kirjoittaa:
”Kaksi vuotta 80-vuotissyntymäpäiväni jälkeen huomasin yhtäkkiä, että minulla on tästä lähtien oikeus kieltäytyä kaikista haastatteluista. Ja ilman huonoa omatuntoa. Niinpä, rakkaat ihmiset, etsikääpä itse vastaukset tarinoistani tai omasta mielikuvituksestanne.”
Tehdään niin. Ehkä siten voimme tavoittaa ilon, halun, rohkeuden ja vapauden elää, vieläpä ilman huonoa omatuntoa.
Matti Kuusela
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.