Suuri osa näkemistämme elokuvista on peräisin Amerikan unelmatehtaalta. Arjen sankareita ei suuren budjetin toimintaelokuvissa juuri näy.
Oletko koskaan katsonut uudelleen jonkin nuorena näkemäsi elokuvan? Uusi katselukokemus voi olla aivan erilainen. Kuva: Timo Filpus
Kun elokuva Top Gun ilmestyi 1980-luvulla, olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Elokuva ja sen tarina tekivät aikuisuuden kynnyksellä olevaan teinipoikaan lähtemättömän vaikutuksen: valtavat lentotukialukset halkoivat merta ilta-auringon loisteessa, suihkumoottorit jylisivät, lentäjien elämässä oli vauhtia, vaaraa ja romantiikkaakin.
Hetken olin Edu Kettusen kanssa lentäjän poika: jetin siivillä kimmelsi auringon kulta ja olin lähes sankari itsekin. Ovi oli auki miltei mahdottomaan.
Elokuvan jälkeen kysyin amerikanäidiltäni, viisaalta ja eläkeikää lähestyvältä naiselta, mitä hän piti näkemästämme. Hän vastasi: ”Hmm… en oikein pidä tuollaisesta nuorten miesten pullistelusta.” Vastaus hiljensi minut, ja jäin miettimään, kuinka eri tavoin sama elokuva voi avautua eri ihmisille.
Arjen sankareita ei suuren budjetin toimintaelokuvissa juuri näy.
Olen palannut hänen sanoihinsa usein vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Totta on, että suuri osa näkemistämme elokuvista on peräisin Amerikan unelmatehtaalta. Niissä kuka tahansa voi nousta sankariksi, kunhan vain yrittää tarpeeksi kovasti ja selättää ylivoimaiselta tuntuvat haasteet – tai sattuu tulemaan radioaktiivisen hämähäkin puraisemaksi. Arjen sankareita ei suuren budjetin toimintaelokuvissa juuri näy.
Kun ikää on tullut lisää, elokuvalistalleni mahtuu myös toisenlaisia elokuvia. Toiminta kiehtoo yhä, mutta sankaruudesta en ajattele enää yhtä suoraviivaisesti kuin nuorena. Sitä voi löytyä arkisista valinnoista ja teoista tai se voi olla hienovaraista ja piilotettua.
Ehkä juuri ajan kuluminen ja muutos tekevät elokuvan kokemisesta niin henkilökohtaista ja kiehtovaa: elokuvat avautuvat meille oman historiamme, taustamme ja kokemustemme kautta. Tänään katson Top Gun -elokuvaa aivan eri silmillä kuin silloin nuorempana.
Moni kotimainen elokuva pysäyttää ja antaa ajattelemisen aihetta.
Tempoltaan rauhallisemmat elokuvat muistuttavat, että sankaruus voi olla läsnä hiljaisessa huolenpidossa, yhteisön voimassa tai kyvyssä kohdata oma menneisyys.
Eikä tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan moni kotimainen elokuva pysäyttää ja antaa ajattelemisen aihetta. Näin on esimerkiksi elokuvassa Postia pappi Jaakobille, jossa sankaruus on arkista: hiljaisuutta, lohdutuksen antamista ja toisen taakan kantamista.
Lähipiirini hymähtää hyväntahtoisesti, kun Cherbourgin sateenvarjojen tai La La Landin loppukohtauksessa muka huomaamatta pyyhkäisen silmäkulmaani. Molemmissa elokuvissa elämä kulki toisin kuin luvattiin. Sankareita ei ole, mutta elokuva koskettaa silti syvältä.
Toivotan kaikille antoisia hetkiä kaikenlaisten elokuvien parissa.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.