Yhteisen yrityksen kaatuminen puolitoista vuotta sitten oli Janne Katajalle ja hänen isälleen Pekalle iso käännekohta elämässä. ”Kyllä se muuttaa ihmistä”, Pekka sanoo.
Ei me kovin pitkälle olla päästy, toteavat isä ja poika.
Ikkunasta melkein näkyy Janne Katajan, 45, lapsuudenkoti. Ollaan hänen isänsä Pekka Katajan, 72, olohuoneessa Riihimäen Linnanpuistossa.
Funkkistalossa sijaitseva asunto on sisustettu pelkistetysti: harmoninen väriskaala, tyylihuonekaluja, seinillä nykytaidetta.
Jannen koti muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustassa on paljon boheemimpi. Ja niin on poikakin.
Rohkean ja räväkän luonteensa Janne arvelee perineensä äidiltään. Insinööri-isäänsä hän kuvailee harkitsevaksi älyköksi. Ulkoisestikaan he eivät juuri muistuta toisiaan.
”Pekkahan on pitkä ja komea, vähän kuin Eric Forrester!”
Eroavaisuuksistaan huolimatta isä ja poika ovat toisilleen likeiset. Puolitoista vuotta sitten he kohtasivat yhdessä erään elämänsä suurimmista vastoinkäymisistä.
Lue myös: Janne Kataja huomasi tilaisuutensa koittaneen – sai palkaksi muovikassillisen rahaa
Pikkupoikana Janne Kataja järjesti Suuren Tissiliivinäyttelyn
Jo varhain Pekka Katajalle selvisi, että hän kasvatti Sirpa-puolisonsa kanssa poikkeusyksilöä. Turvallisuusalalla työskennellyt isä ja omaa kampaamoa pyörittänyt äiti seurailivat silmät pyöreinä touhukkaan esikoisena edesottamuksia.
Ala-asteikäisenä Janne keksi pussittaa omenansiemeniä ja kaupitella niitä naapurustossa ovelta ovelle. Myyntiä hän edisti luikauttamalla laulun: Jos olisin mä omenapuunkukka.
Kotitalon piharakennukseen Janne perusti museon, jonka vaihtuvia kokoelmia saapui ihmettelemään väkeä bussilasteittain. Ehdoton hitti oli ”Suuri tissiliivinäyttely”, jonka houkuttimeksi oli saatu lahjoituksena ”valtavan suuret” rintsikat.
Varsinainen vetonaula oli kuitenkin Janne itse: pikkuvanha poika, jolla oli käsittämätön pokka ja pohjaton juttupussi.
Kahdeksanvuotiaana Janne sai veljen, Ville-Veikon. Vanhemmat eivät olleet järin tiukkoja kasvattajia. Lähes mitä tahansa sai tehdä, kunhan lain polulta ei poikettu. Urheilullinen isä innosti Villeä jalkapalloharjoituksiin, joissa Jannekin kävi – kerran.
”Jannea kiinnosti liikkuminen, kunhan se tapahtui autolla”, isä sanoo ja naurahtaa.
Pojan lempipuuhaa olikin loikoilla Saab96:n hattuhyllyllä, katsella ohikiitäviä maisemia ja ajatella omiaan. Se maistui vapaudelta.
Kun Janne alakoulun hiihtokilpailuissa saapui maaliin häntäpäässä, kalmankalpeana ja henkeään haukkoen, isä säikähti. Tutkimuksissa diagnosoitiin vaikea astma, jota alettiin hoitaa uudella lääkkeellä.
Hengenahdistus loppui, mutta niin loppui myös pituuskasvu, ja Janne jäi pitkänhuiskeaa isäänsä reilusti lyhyemmäksi.
Matemaattisesti ja teknisesti taitavan Pekan lahjakkuus ei periytynyt esikoiselle. Silti Janne ei muista isän ikinä tuskastuneen hänen osaamattomuuteensa.
”Pekka sanoo aina, että tosiasiat on tunnustettava. Se pätee moneen.”
Oma intohimo löytyi kaksitoistavuotiaana paikallisesta teatterista. Jos Pekalla oli ollut epäilyksiä Jannen näyttelijänlahjojen suhteen, ne haihtuivat hänen nähtyään 15-vuotiaan poikansa Riihimäen kaupunginteatterin Lost in Yonkers – Siekaileman suku -näytelmän toisessa pääosassa.
”Hän oli ihan loistava. Koko yleisö itki.”
Armeija jäi Jannelta käymättä
Oli yksi asia, josta Pekka Kataja jankutti pojilleen. Opiskelu. Koulussa Janne pärjäsi niissä aineissa, jotka kiinnostivat eli historiassa, uskonnossa ja äidinkielessä. Muilla ei ollut niin väliä.
”Janne oli tiedonhaluinen ja kova lukemaan. Tunneilla tahti vain oli liian verkkainen ja hän tylsistyi”, Pekka toteaa.
Ei Janne häirikkö ollut, hän joko debatoi opettajan kanssa tai keskittyi hoitamaan omia bisneksiään. Jo yläasteikäisenä hän teki keikkaa lapsuudenystävänsä Aku Hirviniemen kanssa. Pojat toimivat stand up -koomikkoina, seremoniamestareina, taikureina, joulupukkeina…
Janne tähtäsi taiteilijaksi ja eteni omaa reittiään. Armeijasta nuorukainen sai monien lykkäysten jälkeen vapautuksen. Psykiatrin lausuntoon syyksi kirjattiin, huvittavaa kyllä, esiintymiskammo.
Kyse ei ollut maanpuolustushengen puutteesta, Janne korostaa. Hän on aina ollut hyvin isänmaallinen. Mutta tuon ajan armeijan autoritäärisyyteen omalaatuinen nuori taiteilija tuskin olisi taipunut.
Puolustusvoimien leivissä pitkään työskennellyt isä ei ollut ratkaisusta millänsäkään.
”Luulen, että se oli parasta niin Jannelle kuin armeijallekin. Win-win-tilanne”, hän myhäilee.
Pekka-isän on yhä vaikea katsoa Keihäsmatkat-sarjaa
Woltataanko kahvit ja pullat, Janne ehdottaa. Hän on ruokalähettipalvelun suurkuluttaja. Pekka puolestaan ei ole ikinä woltannut. Isä muistuttaa, että keittiössä on kyllä kahvinkeitin. Kompromissina tilataan vain pullat.
Yhteenotot isän ja pojan välillä ovat harvinaisia, vaikka kaikesta ei olla yhtä mieltä.
”Me ollaan kumpikin hyvin ehdottomia”, Janne sanoo.
”Paitsi minä”, Pekka huikkaa ja molemmat tirskahtavat.
Näkemyserot liittyvät usein rahankäyttöön. Janne on utelias renessanssi-ihminen, joka lähtee rohkeasti kokeilemaan kaikkea uutta. Yrittäjänuransa hän käynnisti heti täysi-ikäistyttyään ja perusti Akun kanssa ohjelmatoimistopalvelun.
Kolme vuotta myöhemmin 2001 se muuttui Hihhihhii-osakeyhtiöksi. Poikien isät rekrytoitiin mukaan, kun ensimmäisten isojen veromätkyjen jälkeen tarvittiin lisää pääomaa.
”Laitoin pari tonnia rahaa likoon. Ihan normaalia jälkeläisten toiminnan tukemista”, Pekka kuittaa.
Hän hoiti muutaman vuoden toimitusjohtajan ja myöhemmin hallituksen puheenjohtajan pestiä. Mukaan tuli lisää osakkaita, ja bisnes laajeni muun muassa kiinteistöalalle, artistien managerointiin ja laskutuspalveluihin.
Kun Janne keksi perustaa lelukaupan, Pekka toppuutteli. Kassakone alkoi kuitenkin kilistä, ja isän mieli rauhoittui.
Ohjelmantuotannossa isän ja pojan välillä vallitsi selkeä työnjako: Janne teki elokuvia ja televisio-ohjelmia, Pekan tehtäviin kuului resurssien varmistaminen.
Vuoden 2020 Keihäsmatkat-televisiosarjaa Pekan on edelleen vaikea katsella. Ei siksi, että se olisi huono, vaan koska se osoittautui hänen ounastelujensa mukaisesti taloudelliseksi katastrofiksi. Tuotantokustannukset ylittivät reilusti arvioidun budjetin.
Toki paljon tuli myös menestystä. Kyllä isä osaa -elokuva kiilasi viime vuonna kolmen myydyimmän kärkeen.
Se jäi Hihhihhiin viimeiseksi audiovisuaaliseksi tuotannoksi.
Huhtikuun 18. päivä on painunut poltinmerkkinä molempien Katajien mieliin. Silloin Hihhihhii asetettiin kaikkien osakkaiden suostumuksella konkurssiin.
Tunnettujen näyttelijöiden perustaman yrityksen alasajo oli valtakunnallinen uutinen, ja niin isän kuin pojankin puhelimet alkoivat piristä. Kummallakaan ei ollut oikein mitään sanottavaa.
Talousvaikeudet johtuivat tapahtumista, joita kukaan ei ollut osannut ennustaa. Koronan takia televisiotuotantojen toteuttaminen kallistui huomattavasti. Ukrainan sota tyrehdytti venäläisten turistien virran, jonka varaan lelukaupan tuotto oli laskettu.
Huonoista enteistä huolimatta osakkaat toivoivat pelastusta viimeiseen saakka.
”Olisi pitänyt uskaltaa päästää ajoissa irti. Mutta yritys oli monen ihmisen elämäntyö”, Janne toteaa.
Epätodellinen. Se on sana, jolla Janne kuvaa konkurssipäivän tunnelmia. Kun päätös oli tehty, hän sulkeutui kotinsa kellariin ja itki. Lohduttomasti ja pitkään. Hihhihhiin piti olla yritys, joka siirretään seuraaville sukupolville. Häntä suretti myös isän puolesta.
”Pekka on pedantti ihminen, jolle ei siviilissä ole koskaan tullut yhtäkään maksukehotusta. Muistan, miten hän paheksui, kun minulle nuorena kertyi karhulaskuja. Nyt hän yritti vielä viime metreillä pelastaa yrityksemme laittamalla likoon lisää omaa pääomaa.”
Pekalle aiheesta puhuminen ottaa yhä koville. Lause keskeytyy ja käsi pyyhkäisee silmäkulmaa.
”Konkurssi on ollut iso käännekohta elämässä lasten syntymien, avioliittojen ja erojen ohella. Kyllä se muuttaa ihmistä. Jannea siteeratakseni: ’Laskuvesi paljastaa, ketkä uivat alasti’. Menetykset eivät olleet vain taloudellisia, moni tuttu katkaisi yhteydenpidon. Oikeastaan vain yksi vanha ystävä soitti kysyäkseen, kuinka jaksan.”
Konkurssipesän käsittely etenee tuskallisen hitaasti. Alkumetreillä Katajille kerrottiin, että se voi viedä jopa kymmenen vuotta. Tämänhetkisen ennusteen mukaan selvitys valmistuu ehkä ensi kesään mennessä. Velan lyhentäminen piti kuitenkin aloittaa heti – ja sitä on paljon.
Takauslainan ansiosta osakkaiden ei ole tarvinnut ulosmitata omaa omaisuuttaan eli kodit eivät sentään menneet alta. Mutta hetkeksi Jannen maailmasta katosivat värit ja tulevaisuudennäkymät.
”Mietin, että tässäkö mun urani nyt oli. Sitten muuan viisas ystävä totesi, että ’et sinä ole ammatiltasi osakas’. Oma ura näyttelijänä ja juontajana on kulkenut koko ajan yrittäjyyden ohella.”
Konkurssipäivän iltana Janne nousi Helsingin kaupunginteatterin lavalle: siellä esitettiin näytelmä Ilmasta rahaa. Ja vain pari viikkoa myöhemmin hän perusti uuden yrityksen, Suomen Hupi Oy:n.
Konkurssin tehnyt ei ole epäonnistuja, Janne muistuttaa. Yrittäjä on rohkea ihminen, joka uskaltaa ottaa riskin ja kantaa siitä vastuun. Ennen mahalaskua Hihhihhiikin menestyi miltei neljännesvuosisadan. On vain uskallettava yrittää uudelleen voidakseen taas onnistua.
”Olen päättänyt näyttää kohtalolle närhen munat!”
Kuten menestys aikoinaan, myös iso vastoinkäyminen on yhdistänyt isää ja poikaa. Eivät he synkimpinä hetkinä välttämättä mielialojaan sanallistaneet. Mutta tuntui hyvältä, että lähellä oli joku, joka tiesi täsmälleen, miltä itsestä tuntuu.
Lue myös Kotiliesi.fi: Ystävykset Kiti Kokkonen ja Janne Kataja puhuvat toisilleen puhelimessa yökaudet – saavat välillä tiukkaa palautetta Jannen lapsilta
Alvar-vauva ilmoitti tulostaan kesken pahimman kriisin
Eteisestä kantautuu kolahduksia ja supinaa. Kohta olohuoneeseen ilmestyy vaalea nainen vauva sylissään. He ovat Jannen tuore avopuoliso Krista ja yhteinen kuopus Alvar, joka ilmoitti tulostaan viime keväänä konkurssiuutisten keskellä.
Nuorena Janne ei mieltänyt itseään perheenisäksi. Hän uskoi teatterin ja bisnesten riittävän elämänsisällöksi. Sitten kohtalo toi eteen naisen, josta tuli hänen vaimonsa ja nyt 17- ja 15-vuotiaiden tyttärien, Seelan ja Vernan, äiti. Liitto päättyi eroon seitsemisen vuotta sitten.
Myös Pekka ja Sirpa erosivat Jannen ollessa teini. Perheen keskiluokkainen arki meni hetkeksi sekaisin ja palikat järjestettiin uudelleen. Tilava asunto ja tuliterä auto vaihdettiin vaatimattomampiin.
Jannen muistoissa ajanjakso kiteytyy hetkeen, jolloin hän istui isän kanssa autonrämässä, joka simahti aamuruuhkan aikaan risteykseen Helsingin Ruskeasuolla. Ainoa, joka pysähtyi tarjoamaan apua, oli Korkeasaaren silloinen intendentti Ilkka Koivisto.
”Tilanteesta selvittyämme faija totesi, että Koiviston myötätunto heräsi varmaan siksi, kun me näytettiin ihan apinoilta.”
Ero ei aiheuttanut Jannelle traumoja, sillä vanhempien välit korjaantuivat pian. Uusien kumppaneidensa kanssa molemmat alkoivat kukoistaa. Äidin puolelta Janne sai myös pikkusiskon, nyt 25-vuotiaan Janikan.
”Oman ja vanhempien kokemusten perusteella avioero ei ole minulle negatiivinen asia, se on yksi tapa päättää parisuhde. Ihmissuhdehan jatkuu, jos molemmat tekevät sen eteen töitä. Yksin on vaikea olla hyvissä väleissä”, Janne sanoo.
Eron jälkeen tyttäret ovat viettäneet paljon aikaa kummankin vanhemman kanssa ja lukiota käyvä Seela asuu parhaillaan isänsä luona.
Kesällä saman katon alle muuttivat myös Krista ja Alvar. Vielä kuopuksen syntymän aikoihin joulukuussa Janne luonnehti uutta perhemuotoaan kumppanuusvanhemmuudeksi ja suhdetta Kristaan syväksi ystävyydeksi. Nyt tilanne on selvästi toinen.
Isyys on asia, jonka Janne arvelee muovanneen persoonaansa eniten: hioneen särmiä ja hillinneen kielen kärkkäyttä.
”Lasteni rakastaminen on tärkein tehtäväni. Haluan välittää heille ennen kaikkea empaattisuutta muita kohtaan ja taitoa nauraa itselle.”
Nauru näyttää sujuvan jo nuorimmaiseltakin. Pekka-pappa nappaa Alvarin syliinsä ja supsuttaa jotakin tämän korvaan. Lähes hampaaton suu kaartuu leveään hymyyn.
Juttu on julkaistu Annassa 38/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Pia muistaa aina, mikä oli konkurssin nöyryyttävin hetki: ”Silloin ihmiset näkivät epäonnistumiseni”
