Sama ongelma, samat ratkaisuyritykset, sama lopputulos. Suomalainen johtamiskeskustelu kiertää kehää.
Viime viikkojen uutisointi suomalaisten organisaatioiden ja johtajuuden alennustilasta on kirvoittanut poikkeuksellisen paljon ulostuloja aiheesta. Kun yksi uskaltaa kritisoida tabuna pidettyä aihetta, muut uskaltautuvat perässä.
Olen seurannut suomalaista työelämä- ja johtamiskeskustelua läheltä viime vuosikymmenen lopulta lähtien. Olen nähnyt, miten nykyinen johtamisen paradigma tulee haastetuksi siirryttäessä tuotantolähtöisestä ajattelusta ihmislähtöiseen ajatteluun.
Paradigma on joukko perusoletuksia, joita ei juurikaan ole totuttu kyseenalaistamaan. Samalla tavalla työelämässä vaikuttaa joukko oletusarvoja, joita ei juuri ole pysähdytty kriittisesti tarkastelemaan, vaikka maailma ympärillä on muuttunut.
Kohta kymmenen vuotta sitten julkaistusta työ- ja elinkeinoministeriön raportista tavasin, miten meiltä puuttuu enemmän uskallusta kuin kyvykkyyttä. Mukavaa huomata, miten hyvin olemme tiedostaneet jo vuosikausia sitten suomalaisen johtamisen tyyppiviat: matalan ambitiotason, dialogin puutteen, heikon ihmisjohtamisen osaamisen ja liiallisen prosessiorientaation. Vahvuudeksi mielletyllä maanläheisyydellä on silläkin kääntöpuolena ylikorostunut nöyryys ja vaatimattomuus. Ettei vaan kukaan tykkäisi kyttyrää.
Eittämättä suomalaisiin organisaatioihin on päässyt kertymään myös iso määrä johtamisvelkaa. Tai oikeastaan johtamisen kehittämisvelkaa. Olemme tulleet tilanteeseen, missä aidosti vaaditaan johtamisosaamista, kun asioiden sijaan johdetaan ihmisiä. Liian kauan johtajat ovat keskittyneet ihmisten sijaan lukuihin, ja kommunikoineet lähinnä numeroiden kautta.
Tässä ajassa ei enää pääse pakoon sosiaalisen vaikuttavuuden ja tunneälykkyyden merkitystä.
Tässä ei ole mitään uutta. Me toistamme tätä samaa tarinaa vuodesta ja (näköjään) vuosikymmenestä toiseen ilman, että mikään muuttuu. Mistä se oikeastaan kertoo?
Se kertoo siitä, että yritämme ratkoa ongelmaa niillä samoilla keinoilla, jotka ovat olleet osa ongelman syntyä alunperinkin. Nykyinen johtamisen paradigma korostaa vahvaa liiketoimintaosaamista ja prosessien ymmärrystä, tavoitteiden asetantaa ja oikeanlaisten mittarien kehittämistä – jonka lopputuloksena saamme usein lisää prosesseja, tavoitteita ja mittareita.
Toistamme kaavaa, ilman että edes näemme sitä.
Jotta saisimme aidosti erilaisia lopputuloksia, pitäisi uskaltaa rikkoa kaava ja nykyiseen malliin sisäänrakennetut oletukset. Ymmärrys siitä, että pelkkä lopputuloksen johtaminen ei riitä, vaan on pystyttävä johtamaan lopputulokseen johtavia elementtejä, on vasta heräämässä.
Näen pelkästään positiivisena kehityksenä sen, miten tällä hetkellä monia työelämän vakiintuneita normeja määritellään uusiksi työntekijöiden ja yrittäjien hakiessa rajojaan työn, toimeentulon ja elämän välillä. Jollain tavalla voisi kuvitella, että edessä on työn emansipaatio, irtautuminen vanhoista rakenteista ja turhaan rajoittavista asenteista.
Ehkä se lopulta tavoittaa myös johtajat.
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.