Kun yhteinen todellisuus katoaa, myös demokratia murentuu. Siksi sosiaalinen media tarvitsee julkaisijan vastuun samaan tapaan, kuin muullakin medialla on, Hiilamo pohtii.
Avaa kuvien katselu
Miksi Yhdysvaltojen presidentti valehtelee valehtelemasta päästyään? Miksi tappaminen vain jatkuu Gazassa tai Ukrainassa? Miksi rasistinen puhe yleistyy eduskunnassa..?
Välillä tuntuu kuin länsimainen sivilisaatio olisi kiiruhtamassa kohti perikatoa. En ole varmasti ainoa, joka tämmöisiä miettii – pohtii, mikä voisi selittää länsimaisten yhteiskuntien jakautumisen, demokratian hapertumisen ja autoritarismin nousun.
Vastaus putosi yllättäen syliini kesällä. Katselin Yle Areenassa Raha-Suomi -sarjan seitsemättä jaksoa. Siinä teleyhtiö Soneran entinen toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander totesi seuraavaa:
”… 1990-luvun lopussa, 2000-luvun alussa ei ollut selvää, että mainonta olisi se, joka itse asiassa mahdollistaa sen, että kuluttajille palvelut ovat tarjolla, mutta kaikista kuluttajien ei tarvitse maksaa”.
Vastaus putosi yllättäen syliini.
Muistan hyvin ajan, johon Relander viittasi. Työskentelin toimitusjohtajana pienessä tv-tuotantoyhtiössä, joka tuotti sisältöä myös internettiin. Kaikki olivat kiinnostuneita sisällöntuotannosta.
Ajateltiin, että kuluttajat maksaisivat yksittäisistä sisällöistä pieniä summia, josta muodostuisi suuria tulovirtoja. Niin ei tapahtunut. Verkossa melkein kaikki palvelut ovat ilmaisia.
Tekstiä, kuvia, tarinoita ja videoita julkaisevat kansalaiset tekevät ilmaista työtä.
Mainonnan logiikkaa on nykyään monimutkaista. Hienot palvelut – kuten sosiaalisen median alustat – ovat ilmaiseksi saatavilla. Se vaikuttaa melkein hyväntekeväisyydeltä. Mutta todellisuudessa sosiaalinen media on kuin sähköinen ilmaisjakelulehti, jossa omistajan ei tarvitse maksaa mitään sisällön tuottajille eikä tarvitse kantaa vastuuta sisällön laadusta.
Somessa tekstiä, kuvia, tarinoita ja videoita julkaisevat kansalaiset tekevät ilmaista työtä. He luovuttavat tekijänoikeuksiaan korvauksetta mediajäteille.
Jos internetin palvelut olisivat rakentuneet ”käyttäjä maksaa sisällöstä” -malliin, kuten Sonera, Nokia, Google ja monet muut muinoin uskoivat, julkinen keskustelu olisi tänään paljon tolkullisempaa.
Sillä jos käyttäjä maksaa sisällöstä, sen on oltava myös laadukasta. Palvelun tarjoaja haluaa, että käyttäjä jatkaa maksamista myös uusista sisällöistä. Totuudellisuus on silloin tärkeä laatukriteeri.
Nykyisessä, kuluttajalle näennäisen ilmaisessa mainosmallissa palvelun tarjoaja pyrkii sen sijaan erilaisilla vippaskonsteilla pitämään käyttäjän palvelussa, – eli alttiina mainoksille mahdollisimman pitkään. Käyttäjää koukutetaan lietsomalla vastakkainasetteluja, sensaatiomaisuudella, salaliitoilla ja nopeasti tunteisiin vetoavilla sisällöillä.
Jos käyttäjä maksaisi sisällöstä, sen olisi oltava myös laadukasta.
Mainosvetoinen internet tarjoaa propagandalle mahdollisuuksia, joista Leninin tai Hitlerin propagandistit eivät voineet edes haaveilla . Milloinkaan ei ole ollut tehokkaampaa keinoa lietsoa epäsopua ja vihaa; milloinkaan ei ole ollut helpompaa levittää massoille puolitotuuksia ja valheita, jotta ihmiset eivät tiedä, mitä uskoa – ja kaiken lisäksi hommalla tienaa tuhottomasti rahaa.
Mainosvetoisuus on tyhmentänyt ja raaistanut julkisen keskustelun. Hukumme epätietoon, vihapuheeseen, valheisiin ja salaliittoihin. Olemme mediajättien hyväuskoisia panttivankeja ja addikteja.
Demokratiassa päätöksenteko perustuu kansan valitsemien edustajien yhteiseen tilannekuvaan. Kun läpivalheellinen internet ja sosiaalinen media särkee yhteisen käsityksen tosiasioista, samalla katoaa perusta, jolle demokratia on rakennettu
Mainosvetoisuus on tyhmentänyt ja raaistanut julkisen keskustelun.
Lainsäätäjät ovat sallineet julkisen keskustelun raaistumisen ja tyhmentymisen sillä, ettei sosiaalisen median alustoilta vaadita julkaisijan vastuuta. Näin ei tarvitse olla.
Nyt vihdoin ainakin jotkut länsimaat ovat heräämässä painajaisesta. Sosiaalisen median käytölle on asetettu ikärajoja, ja älypuhelimien käyttö on kielletty kouluissa.
Mutta nykymuodossaan sosiaalinen media on kuitenkin vähintään yhtä vaarallista aikuisille kuin se on lapsille. Siksi on korkea aika saada sosiaalisen median alustoille samanlainen julkaisijan vastuu kuin muullakin medialla on.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori, joka työskenteli 1990-luvun lopulla Tarinatalo-nimisen tv-tuotantoyhtiön toimitusjohtajana.