Alla oleva teksti on katkelma Soundissa 8/25 julkaistusta, Aki Nuopposen toimittamasta pidemmästä haastattelusta. Lue koko juttu lehdestä!
Tietoisuus itsestä on suuressa roolissa Melankolisten laulujen klubi -albumilla. Ellinoora on aina laulanut sekä suurta että herkkää musiikkia, mutta nyt iso on entistä isompaa ja hauras hauraampaa.
– Viimeinen romantikko oli tosi parantava kokemus. Pääsin niihin aikoihin eroon ihan fyysisistäkin kivuista, ja se koko albumi oli vapauttavaa larppausta kaukaiseen satumaailmaan, Ellinoora aloittaa.
– Mun sisäinen Disney-lapsi tuli siitä kylläiseksi. Se oli omalla tavallaan täydellinen levy. Sen ilmestyttyä koin ristiriitaa, että tavallaan haluaisin olla tosi avoin ja sanoa asiat kuten ne on menneet, mutta samalla olin oppinut vuosien varrella, että itseään pitää myös suojella. Olin ehkä tehnyt silloin liian paljon. Vaatinut itseltäni liikaa.
Vuoden 2021 päätteeksi Ellinoora kertoo ”palaneensa tosi pahasti loppuun”.
– Menin Emma-gaalan lehdistötilaisuuteen, ja oon katsonut niitä kuvia jälkikäteen. Mun silmissä ei ollut mitään tunnetta. Mulla oli hirveän huono fiilis, koska omatuntoni on sellainen, että asiat pitää tehdä itse, olen etuoikeutettu eikä pidä valittaa mistään.
Kerrottu johtaa uuden albumin outolinnun syntytarinaan. Kun Melankolisten laulujen klubin kolmas kappale Ahdistuksen aika soi, voi aistia, että ollaan jonkin erikoisen äärellä. Kyseessä ei ole täysin Ellinooran ja biisintekokumppaninsa Samuli Sirviön sävellys, muttei myöskään puhdas cover.
– Mulla oli takana tosi synkkä ajanjakso, jolloin en poistunut kotoani lainkaan. Itkin vain. Sitten näin Jamie Cullumin Facebook-livekeikan. Hän soitti The Age of Anxiety -kappaleen, joka aiheutti mulle ihan kokovartalokylmikset, Ellinoora kertoo.
– Kuuntelin sitä biisiä lähiviikkojen aikana valehtelematta viisisataa kertaa. Koko ajan. Se ei ollut enää millään mittarilla normaalia. Se biisi resonoi omaa tilannettani niin vahvasti, että mä päätin kääntää sen tekstin. Jos miettii orkkistekstiä, sen alku on sama, mutta muuten tämä versio on täysin mun kokemusta.
Syntynyt teksti oli Ellinooralle itselleen niin raaka ja rehellinen, että se suorastaan hävetti häntä.
– Sitten oltiinkin jo keikalla Porvoossa. Sanoin Samulille, että haluaisin soittaa Cullum-biisin. Sovittiin, että vedetään se akustisesti. Valomieskin tuli sanomaan keikan jälkeen, että huh huh, olipas se hieno biisi.
– Siitä asti se on kulkenut mun mukana. Biisi tuntui koko ajan siltä, että se pitää tehdä. Me ei eletä mitään käännösbiisien aikaa, joten en edes tiennyt, miten tuollaista pitäisi lähteä kyselemään. Onneksi se järjestyi, kun tehtiin levyä. Se oli osa tätä prosessia. Tavallaan sellainen käännekohta matkalla nykyhetkeen.
Hieman myöhemmin levynteko pääsi todelliseen vauhtiin. Ellinoora ja Sirviö työskentelivät Lontoossa, ja kun levyn avaava Dear Diary alkoi muotoutua Ellinooran julistavien puhelaulujen kera, albumin luonne alkoi varmistua.
– Kun kirjoitin sitä biisiä, olin niin ahdistunut, että jätin puhelimen käytön kokonaan, Ellinoora sanoo ja kertoo kirjoittaneensa kappaleeseen ”julkista päiväkirjaansa”.
– Myöhemmin sain tekstistä kommenttia, että voisiko se olla vähän samastuttavampi. Vastasin heti, että ei voisi. Sanoin, että enhän mä voi kirjoittaa siten, että musiikkini on suunnattu kaikille.
– Mulla ja Samulilla on ollut sellainen hokema kuin ”we always knew”. Jos mulle tulee epävarma hetki, että en mä voi tehdä näin, Samuli muistuttaa mua, että ei Liam Gallagherkaan epäröisi. Tuollainen meidän tapa tehdä asioita loppuviimein on. Me ei pelätä mitään. Jotenkin me kuitenkin aina luotetaan siihen mitä tehdään.