Hymyn näkeminen keskellä sotakuvien virtaa pysäytti Areeb Zuaiterin. Dokumenttielokuvaohjaaja selasi nettiä kotonaan Yhdysvaltain itärannikolla ja etsi kuvia Gazasta. Vuosi oli 2014.

– Käynnissä oli siihen mennessä pisimpään jatkunut sota Gazassa, joka kesti 50 päivää. Eihän se ollut mitään siihen verrattuna, mitä tällä hetkellä tapahtuu, mutta se oli hirvittävää, Zuaiter kertoo videohaastattelussa.

Ja sitten uutisklippien seassa vastaan tuli tämä.

Video, jossa nuoret miehet heittivät kärrynpyöriä ja voltteja, hymyilivät, nauroivat. Sodan keskellä, Gazassa.

– Se muistutti, että ihmisillä on aina kaikenlaisia omia tarinoita.

Zuaiter sai yhteyden videon kuvaajaan Ahmed Matariin, ja he alkoivat soitella.

Matar lähetti Zuaiterille lisää videoita: uhkarohkeita hyppyjä raunioituneessa ostoskeskuksessa. Kämmenpohjia kihelmöivää kiipeilyä ikuisesti kesken jääneen parkkitalon harjalla. Sortuneessa linnoituksessa. Rangaksi pommitetulla lentokentällä.

Kaverit kannustavat vieressä: yalla, vauhtia.

Voltteja tehdään ilta-auringossa hiekkadyyneillä ja niiden jälkeen juostaan mereen. Kädet nousevat ringissä ilmaan, huudetaan: ”Gaza Parkour!”

Paikasta, josta suomalaiset ja länsimaiset katsojat ovat tottuneet näkemään kärsimystä ja hävitystä, puskee tuhon läpi ilo ja voima.

Näin sai alkunsa dokumenttielokuva Yalla Parkour. Sen nuoria katsoo tietäen, että kaikki tapahtuu Gazassa ennen viimeisintä sotaa.

Nuoria poseeraamassa vanhan auton ympärillä.

Avaa kuvien katselu

Dokumentin päähenkilö Ahmed Matar otti selfien ystäviensä kanssa Gazassa vuosia sitten. Kuva: Rakkautta ja Anarkiaa

Dokumentissa kuullaan Zuaiterin ja Matarin hyväntuulista jutustelua, kun he katsovat yhdessä videoita.

Adrenaliinin takiako te tätä teette, ohjaaja ihmettelee. Videon takia, vastaa nuori. Sometilit ovat tärkeitä.

”Videot ovat ainoa tapa saada maailma näkemään meidät.”

Zuaiter ymmärsi, että videot merkitsivät heille eri asioita. Hän näki niissä arkea Gazassa, mutta nuorilla oli selkeät tavoitteet:

Näyttää, että hekin ovat ihmisiä, jotka rakastavat elämää. Saada kutsuja kansainvälisiin parkourkilpailuihin. Ja päästä ulos Gazasta.

”Onko se unelmasi?”

”Haluaisin tehdä parkouria ammatikseni.”

Eivät nuoret välttämättä haluaisi lähteä. Mutta Zuaiterin elokuva tekee selväksi, että saarretussa Gazassa eläminen ja sieltä poistuminen oli ollut pitkään erittäin vaikeaa.

Halusin elokuvallani näyttää, millainen vankila Gaza on. Nyt kymmenen vuoden takaiset olosuhteet – jotka olisivat suurimmalle osalle meistä täysin sietämättömät – ovatkin jotakin, mitä kaivata.

Areeb Zuaiter

Areeb Zuaiter kertoo, mikä häntä kiehtoi gazalaisnuorten parkourvideoissa. Videot elokuvasta Yalla Parkour: Rakkautta & Anarkiaa. Videon editointi: Antti Ollikainen / Yle.50 murtunutta luuta

Aina tempuissa ei käy hyvin. Yksi porukasta putoaa korkealta: 50 murtunutta luuta. Kriittisessä tilassa olleen nuoren piti dokumentin mukaan odottaa viikko pääsyä sairaalaan Israelin puolelle.

Matar saa kutsuja kisoihin, anoo viisumia toisensa perään ja saa hylsyjä. Vaikka lupa heltiäisi, rajan yli pääseminen olisi silti epävarmaa.

Vaikka ajat olivat erilaiset, kun Zuaiter oli lapsi, myös hän tottui odottamaan perheensä kanssa tuntikausia ylittäessään Palestiinan rajaa.

Zuaiter on syntynyt Länsirannan Nablusin historiallisessa kaupungissa. Lähi-idän naapurimaissa kasvaneelle Zuaiterille Palestiina on kotiseutu, jossa vietettiin kaikki kesät. Siellä äidin kasvoille levisi hymy, hän muistelee dokumentissa. Ohjaaja on asunut Yhdysvalloissa vuodesta 2010.

Parkourista Gazassa on tehty muitakin dokumentteja. Zuaiter oli ensimmäisiä ilmiön löytäneitä, ja muut tekijät ovat yleensä olleet ulkomaalaisia, Matar huomautti hiljattain yhteishaastattelussa ohjaajan kanssa.

Dokumenttielokuvien historiaa vasten asialla on merkitystä, sillä dokumentteja ovat niiden alkuajoista lähtien kuvanneet usein länsimaalaiset tekijät ympäri maailmaa omasta näkökulmastaan. Viime vuosikymmeninä valta-asetelmaa on haastettu yhä enemmän ja esiin on noussut erilaisia tekijöitä ja tarinoita.

10 vuotta myöhemmin: vapaus ja kaipuu

Elokuvan valmistuminen kesti kymmenen vuotta. Siihen vaikutti koronapandemia, mutta ennen kaikkea Matarin unelman toteutuminen: hänestä tuli parkourammattilainen.

Nyt hänet nähdään vastaamassa Zuaiterin puheluihin Ruotsista. Rauniot ovat vaihtuneet siisteihin liikuntasaleihin.

Viimeiset kuvat vuoden 2023 kesältä todistavat jälleennäkemisen riemua, kun Matar pääsee käymään Gazassa.

Dokumenttia leikattiin, kun viimeisin sota alkoi vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Siitä vaikeneminen tuntui Zuaiterin mukaan mahdottomalta. Elokuvassa ohjaaja pohtii, mitä aina Palestiinaan kaivannut äiti ajattelisi jälleen uudesta sodasta kotimaassaan. Entä mikä on omien pienten lasten perintö?

Parkourdokumentti muuttui aikalaiskuvaksi Gazasta, jota ei enää ole, sekä tarinaksi kahdesta palestiinalaisesta, jotka elävät kaukana kotoaan.

Sekä Zuaiter että Matar elävät vapaudessa, mutta ikävöivät. Uuteen kotimaahan voi sopeutua, voi viihtyä, mutta se ei tarkoita, ettei kaipaisi tai haluaisi palata, jos siihen olisi mahdollisuus, dokumentissa pohditaan. Toivo elää, että tulevaisuudessa voisi olla toisin.

– Ajatuksenani oli puhutella kaikkia, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa, tai heidän lapsiaan, Zuaiter sanoo.

Yhdessä yli rajojen tehty elokuva kasvaa kertomukseksi siitä, millaista on elää erossa juuristaan. Kokemuksen jakaa yhä useampi heistä – meistä – joiden perhetaustaan kuuluu siirtolaisuutta ja pakolaisuutta.

Nainen istuu hämärässä huoneessa pöydän ääressä, katsomassa tietokoneen ruutua.

Avaa kuvien katselu

Zuaiter nähdään elokuvassa kotonaan Yhdysvalloissa, mistä hän keskustelee Matarin kanssa Gazaan ja Ruotsiin. Kuva: Rakkautta ja AnarkiaaNuori mies katselee nuotion liekkejä illan hämärässä

Avaa kuvien katselu

Ruotsiin muuttaneen Ahmed Matarin tarinasta on tehty teatteriesitys Tukholmassa kansallisteatteri Dramatenissa. Matar esiintyi lavalla myös itse. Kuva: Rakkautta ja anarkiaaViisi kertaa ”in memoriam”

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin ohjelmistoon kuuluva Yalla Parkour on kiertänyt festivaaleilla ympäri maailmaa. Se on palkittu parhaan dokumenttielokuvan palkinnolla New Yorkin dokumenttielokuvafestivaaleilla, ja alkuvuodesta se sai Berlinale-elokuvajuhlilla kakkossijan yleisöäänestyksessä parhaasta dokumenttielokuvasta.

Ensimmäiseksi pitkäksi elokuvaksi sitä voi pitää varsin menestyneenä, mutta Zuaiter kuvailee tuntemuksiaan ristiriitaisiksi.

– Halusin elokuvallani näyttää, millainen vankila Gaza on. Nyt kymmenen vuoden takaiset olosuhteet – jotka olisivat suurimmalle osalle meistä täysin sietämättömät – ovatkin jotakin, mitä kaivata. Elokuvan valmistumisen pitäisi olla iloinen hetki, mutta mietin, miten elokuva kiertää vapaana, ja mitä samaan aikaan tapahtuu Gazassa…

Vaikeimpia hetkiä koettiin Zuaiterin mukaan lopputekstejä kasatessa. Viiden henkilön kohdalla näkyy tieto: ”In memoriam.” Sodassa on kuollut myös työryhmän jäseniä.

Lyhyet videot eivät pysty välittämään ihmisestä sitä mitä elokuva voi.

elokuvaohjaaja Areeb Zuaiter

Elokuvat Palestiinasta ovat olleet viime vuosina näkyvästi esillä. Taistelua miehitysvaltaa vastaan kuvaava Ainoa kotimaa palkittiin parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Venetsian elokuvajuhlilla tapaukseksi nousi The Voice of Hind Rajab, tositarina palestiinalaistytön kuolemasta. Palestiinalaispojasta kertova The Sea voitti aiemmin tällä viikolla Israelin merkittävimmän elokuva-alan palkinnon.

R&A:ssa nähdään yhteensä viisi Palestiina-aiheista elokuvaa, niin dokumentteja kuin fiktiota, kuten Cannesissa palkittu Once upon a Time in Gaza.

Miten Zuaiter näkee aikaa vievien dokumenttielokuvien arvon lyhytjännitteisessä ajassa, jossa julkaistaan uusia videoita jatkuvalla syötteellä?

Niin, miksipä nähdä niin paljon vaivaa kun voisi vain laittaa yhteen muutaman klipin, ohjaaja kysyy retorisesti.

– Elokuvateatterissa yhdessä koetussa kokemuksessa on oma taikansa. Sitä ei voi verrata siihen että katsoo puhelimelta muutaman sekunnin videoita. Lyhyet videot eivät pysty välittämään ihmisestä sitä mitä elokuva voi. Se on elokuvan voima.

Yalla Parkour yhdistää molemmat. Se on ikuistanut lyhyet klipit elokuvaksi gazalaisnuorten ilosta ja vapauden hetkistä.

50 luutaan murtanut nuori kiipesi lopulta uudestaan korkeuksiin.

38. Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 18.–28.9.2025.

Logo, jossa näkyy kirjaimet KC.

Avaa kuvien katselu