Jari Järvelän komea uutuusromaani tuo esiin vaietun historian.
Jari Järvelä: Raiteet. Tammi 2025. 479 s.
Kotkalaiskirjailija Jari Järvelän (s. 1966) uusi lukuromaani Raiteet seuraa ns. Luuradan vaiheita vaiherikkaan sukupolvikuvauksen kautta.
Luuradaksi kutsutaan Helsingin ja Kouvolan välistä rataosuutta. Sen rakentamiseen 1860-luvulla osallistui joukoittain nälän heikentämiä suomalaisia. Heistä monet kuolivat ratatyömailla ja tulivat haudatuiksi kuka minnekin.
Romaanin ensimmäisessä osassa kuvataan Luuradan rakennusta nälkävuonna 1868 kahden sisaruksen, Ilmarin ja Amandan, silmin. Keskenkasvuiset orpolapset säästyvät nälkäkuolemalta ryhtymällä radanrakentajiksi ja todistavat monta kolkkoa ihmiskohtaloa. Jäisen maaperän työstäminen huonoilla työkaluilla vaatii yli-inhimillisiä ponnisteluja nälkiintyneiltä ihmisiltä.
Toinen osa keskittyy Amandan tyttärentyttäreen Amalia Kuutamoon, joka 50 vuotta myöhemmin kokee punakaartilaisena vuoden 1918 taisteluhurmoksen ja matkustaa panssarijunan konekivääriampujana Luurataa pitkin. Harvat tietävät Amalian etunimeä, ja häntä kutsutaan yleisesti Kuutamoksi.
Teoksen kolmas aikataso on jatkosota ja keskushenkilönä Kuutamon poika Voitto. Nuorukainen on saanut sirpaleen jalkaansa talvisodassa ja joutunut uuden sodan syttyessä vahdiksi Luuradan varteen. Hän katsoo välillä aikaa kellosta, joka on kulkenut henkilöltä toiselle äidin puolen suvussa.
Järvelän henkilökuvaus on jälleen erityisen mieleenpainuvaa. Kertoja muotoilee vaivattomasti romaanihenkilöitä sukukronikkaan, jonka lonkerot ulottuvat lavealle. Puolihuolimattomasti, kuin sivulauseissa, kirjailija tulee kirjoittaneeksi Suomen valtion syntyhistoriaa ja havainnollistaa sitä kouriintuntuvilla henkilötarinoilla.
Mukana on vahvaa historiallista kuvausta ja jopa klassisia vertailukohtia. Ensimmäisessä osassa esiintyvä puolisokea August vertautuu suoraan Sofokleen Teiresiakseen, sokeaan näkijään, joka osaa ennustaa jopa tulevaisuutta.
Lukuromaanina Raiteet on paikoin hyvin raakaa luettavaa lukuisten väkivaltaisten kuolemantapausten vuoksi. Näillä on kuitenkin historiallinen tausta, jota kirjailija korostaa jälkisanoissaan. Kymenlaakson alueella on sattunut molempien maailmansotien aikana lukuisia veritekoja, joita Järvelä pukee hätkähdyttävästi romaanikerronnan osaksi.
Hauska kuriositeetti on Järvelän nimekkeen suora vertautuminen suomalaisen kirjallisuuden klassikkoon eli Juhani Ahon Rautatiehen (1884). Siinä missä Aho hyräili hassunkurisen ja komediallisen tarinan yksinkertaisista maalaisista, Järvelä on virittänyt yltiörealistisen serenadin, jossa ei lukijaa säästetä inhottavilta tai surullisilta yksityiskohdilta.
Jokohan tällä romaanilla Järvelä nappaisi Finlandia-palkinnon? Hänhän on ollut ehdolla jo kolmesti aiemmin.