Sunnuntaina päättyneitä yleisurheilun MM-kilpailuja seuratessani ajattelin moneen kertaan, että voi kunpa Suomen urheilujohto vihdoinkin ottaisi härkää sarvista ja analysoisi romahdukseen johtaneet syyt perin pohjin.
Toivoin tätä ennen kaikkea Suomen urheilun ja urheilijoiden vuoksi.
Toive oli turha. Mitään kattavaa ja itsekriittistä, tai ylipäätään mitään analyysiä ei ole tulossa.
Tämä kävi selväksi Helsingin Sanomien julkaisemasta ansiokkaasta haastattelusta, jossa äänessä oli Suomen urheiluliiton huippu-urheilujohtajan pestissä toukokuussa aloittanut Tuomo Salonen.
Korostan: mielestäni urheilijoita ei kuulu eikä edes saa arvostella, vaikka nämä suoriutuisivat arvokisoissa selvästi normaalitasoaan huonommin tai jäisivät ilman tulosta karsintaan. Jokainen urheilija yrittää ja tekee kilpailussa vuorenvarmasti parhaansa. Jokaisen perustaso on juuri se mikä se on, ja se taso tulee lahjomattomasti esille arvokilpailun painetilanteessa. Jos se taso on riittänyt MM-kisavalintaan, urheilijan kuuluu lähteä kisoihin.
Urheilijat eivät myöskään kaipaa yhtään lisää ruoskintaa. Jokainen urheilija on itse itsensä pahin ruoskija.
Hyviä suorituksia ja hienoja sijoituksia
Sen sijaan urheilujärjestelmää ja sen johtajia tulee voida kritikoida. Varsinkin, jos tulokset heikkenevät koko ajan. Ja varsinkin, jos johtajat höpisevät aivan puutaheinää, kuten Salonen Hesarissa.
Jos Salosta uskoisi, kaikki olisi Suomen yleisurheilussa suorastaan erinomaisesti, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään kritikoitavaa mistään.
Helsingin Sanomien mukaan Salosen mieleen olivat MM-Tokiosta jääneet päällimmäisenä ”suomalaisten hyvät suoritukset ja hienot sijoitukset”.
– (Silja) Kososen ja (Alisa) Vainion onnistumiset lämmittävät mieltä ja osoittavat sen, että hyviin sijoituksiin ja suorituksiin pystytään kyllä, kun asiat ovat kohdillaan ja ollaan kansainvälisellä huipputasolla, Salonen sanoi Helsingin Sanomille.
Lämmittiväthän mainitut suoritukset, Kososen neljäs sija moukarissa ja Vainion viides sija maratonilla, monia suomalaisia.
Moukarinheittäjä Silja Kosonen vastasi Tokion MM-kilpailuissa parhaasta suomalaissijoituksesta. Kosonen oli neljäs kaikkien aikojen kovatasoisimmassa naisten moukarifinaalissa. Kuva: All Over Press
Mutta jos nämä yksittäiset onnistumiset olivat huippu-urheilujohtajan päällimmäiset mietteet kisoista, ollaan menossa vielä nykyistäkin syvemmälle metsään – ja lujaa.
– Tuloksessa näkyy – jos ei nyt varsinaista alavireisyyttä – niin ainakin sitä, ettei meillä ihan osunut kohdilleen tai pomppinut kotiinpäin. Tämä jättää pikkaisen jossittelun varaa, kun tiedetään, että oltaisiin voitu pystyä parempaankin, Salonen jatkoi HS:ssä.
Ei osunut ihan kohdilleen tai pomppinut kotiinpäin?!
Voi herranjestas. Järjestelmän tehtävä on auttaa siinä, että arvokisoissa osuisi mahdollisimman hyvin kohdilleen. Ja arvokisoissa harvoin ”pomppii kotiinpäin”.
Urheilijan paras suoritus harvoin osuu arvokisoihin, vaan ne tulevat paineettomissa tiloissa ja tapahtumissa. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten urheilija saa pidettyä oman huipputasonsa arvokilpailujen paineessa. Tätä järjestelmän pitää osata tukea eikä toivoa ihmepomppuja. Vaikka toki suomalainenkin urheilu tuntee omat yhden pompun tai heiton ihmeensä.
Valmistautuminen meni pahasti pieleen
Itse ihmettelin MM-kisojen aikana eniten nimenomaan sitä, miten moni suomalaisurheilija kertoi, että viimeistely tuntui hyvältä ja verkka tuntui hyvältä, ja testit ja käyrät ja millimoolimittarit näyttivät hyvää, mutta itse kilpailusuorituksessa kropasta ei irronnutkaan läheskään sitä, mitä piti.
Valmistautuminen oli monen kohdalla mennyt pahasti pieleen. Silti Salonen yritti selittää mustan valkoiseksi.
Salonen sanoi Suomen onnistuneen kisoihin valmistautumisessa erinomaisesti, mistä osoituksena oli Vainion viides sija maratonilla. Hän myös totesi, että lämpötilaan ja aikaeroon sopeutuminen meni nappiin.
Lassi Etelätalon ansiokas keihäänheittoura päättyi Tokion MM-kilpailuihin. Etelätalo oli karsinnan paras suomalainen tuloksellaan 81,33, muttei selviytynyt finaaliin. Kuva: All Over Press
Voi pyhä Mooses!
Sillä, että yksi urheilija, oikeastaan kaikkien ja jopa itsensäkin yllätykseksi, onnistui odotettua paremmin, ei ole mitään tekemistä Suomen joukkueen kollektiivisen valmistautumisen onnistumisen kanssa. Asia on täsmälleen päinvastoin.
Suomen kollektiivinen valmistautuminen nimenomaan ei mennyt nappiin. Monen mainitsema kropan ”hyytyminen” tositilanteessa on tästä kiistaton merkki. Valmistautumisen onnistuminen mitataan joukkueen, ei yhden urheilijan, onnistumisen perusteella.
Tämä oli Saloselta jopa häpeällinen valkopesuyritys, ja asiaa tarkemmin mietittyään hän fiksuna miehenä varmasti tajuaa sammakkonsa itsekin.
Järjestelmän pitää taata urheilijoille mahdollisuus ja tietotaito sellaiseen valmistautumiseen, että arvokisoissa ”osuu kohdilleen”. Ainakin seitsenottelija Saga Vannisen (pääkuvassa) valmentaja, virolainen kymmenottelun olympiavoittaja Erki Nool, oli Ylen mukaan Suomen valmistautumisleiriä seuratessaan pyöritellyt päätään hämmästellessään ammattimaisuuden puuttumista.
Edellä mainitut asiat kertovat kiistatta myös Suomen urheilun kenties suurimmasta vitsauksesta, luulotaudista. Täällä luullaan kauheasti asioita ja luullaan, että asioita tehdään ammatimaisesti. Usein luullaan myös, että se, miten on tehty ennen, on ainoa oikea tapa.
Luulosta on pitkä matka tietoon.
Faktapuhetta ja melkein emävale
No entäs tämä sitten?
– Meillä oli vino pino urheilijoita, jotka jäivät sijoille 17–25. Aika pienistä asioista tämä on kiinni: kun kourallinen urheilijoita onnistuu pikkaisen paremmin, niin silloin tämä statistiikka on eri näköinen, Salonen sanoi HS:ssa.
Tässä Salonen puhuu silkkaa faktaa. Näin juuri oli. Kuudentoista parhaan joukkoon ylsi kisoissa urheilleista 23 suomalaisesta kuusi. Kahdeksan parhaan joukossa olivat Kosonen, Vainio ja Vanninen. ”Vino pino” jäi 17. sijan huonommalle puolelle. Ja kyllä: kun kourallinen (paljonko se sitten onkaan) onnistuu paremmin, statistiikka toden totta on eri näköinen.
Nyt statistiikka on sen näköinen kuin on: tosi pahan näköinen.
Faktapuheesta päästään sujuvasti lähelle emävaletta.
Suomi jäi MM-kisojen historiassa ensimmäisen kerran ilman edustusta miesten keihäänheiton finaalissa. Salonen selitti tätä karsinnan poikkeuksellisen kovalla tasolla. Paras suomalainen, Lassi Etelätalo, heitti karsinnassa 81,33.
Ei ole Etelätalon vika, että hän on tuolla tuloksella Suomen paras heittäjä. Mutta sen pitäisi herättää huolta, että keihäänheiton entisen mahtimaan parhaan pitäisi MM-tasolla menestyäkseen heittää noin 10 prosenttia pidemmälle kuin nyt heitti.
Jostain syystä Suomessa pidetään edelleen 80 metriä jonkinlaisena haamurajana, kun maailmalla on jo ajat sitten siirrytty katsomaan seuraavaa kymmentä metriä osoittavaa viivaa. Silti Salosen mukaan ei ole mitään syytä huoleen.
– Ei tässä ole aikakausi päättymässä, vaan meillä on heittäjiä hyvällä tasolla ja nuorten arvokilpailumitalisteja, Salonen sanoi.
Samaan aikaan kaikki muut suomalaisen urheilun seuraajat ovat syvästi huolissaan keihäänheiton tilasta ja tulevaisuudesta. Pahinta on, että juniorikilpailuissa juuri kukaan ei enää nykyään heitä keihästä. Urheiluväki pelkää laajasti, että keihäänheitto kokee mäkihypyn kohtalon.
Kolminkertainen arvokisamitalisti Mikaela Ingberg jopa ”tuskastui keihäskriisiin” toisessa Helsingin Sanomien artikkelissa.
– Ymmärrys kansainvälisestä osaamisesta on hukassa. Kuka siitä kertoo, ellei lajista vastaava henkilö?, Ingberg kysyi ja painotti lajivalmentajien tarvetta.
Suomen yleisurheilussa pitkään toiminut lajivalmentajajärjestelmä lakkautettiin viime vuonna.
– Mikä on oikeaa tietoa ja kuka kertoo urheilijoille ja valmentajille, mistä sen löytää? Entä kuka sparraa valmentajia? Kuka kerää heidät yhteen? Jos lajivalmentajaa ei ole, kenellä on vastuu?, Ingberg kyseli.
Kaiken viisauden alku on…
Niin, kuka? Kenellä on vastuu? Tällä hetkellä se ei tunnu olevan kenelläkään. Vastuun kai pitäisi olla Salosella, mutta antamillaan lausunnoilla hän kiertää sitä kuin karuselli keskipistettään.
Salonen, kuten muukin suomalainen urheiluväki, haluaa varmasti urheilulleen ja urheilijoilleen pelkkää parasta. Mutta sitä ei saa selittemällä asioita sellaisiksi kuin toivoisi niiden olevan.
Saloselle, ja kenelle tahansa, joka haluaa kehittää tekemistään, voi lämpimästi suositella vierailua Suomen entisen presidentin Juho Kusti Paasikiven muistomerkillä Helsingin Mannerheimintien varrella sijaitsevalla Paasikivenaukiolla.
Kannattaa myös pysähtyä lukemaan muistomerkkiin kirjoitettu teksti. Siinä lukee:
”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.”
Harri Pirinen
LUE MYÖS: Analyysi: HIFK:ssa menestys on toissijainen tavoite (Siniviiva.fi)