Meistä moni on kokenut seuraavan tilanteen:
Tuttu lapsi käyttäytyy huonosti. Olette ehkä kyläreissussa perheen luona, ehkä yhdessä leikkipuistossa tai yhteisellä reissulla. Lapsi kiukuttelee, mankuu tai mököttää. Käyttäytyy siis kerta kaikkiaan raivostuttavalla tavalla, ehkä jopa ikätasoaan paljon lapsellisemmin.
Seuraat sivusta, miten vanhempi reagoi. Hän ehkä aluksi yrittää olla huomioimatta lapsen kiukuttelua, sitten hän kieltää ja yrittää komentaa. Ja mitä ihmettä! Lopulta äiti tai isä antaa periksi, selkeästi vain sen takia, että saisi kiukuttelun loppumaan.
Puistelet päätä, vähintäänkin mielikuvissasi ja puhiset epäuskosta. Eikö vanhempi tajua, miten väärin hän toimi kasvatuksellisesti! Nyt lapsi oppii, että kiukuttelulla saa aina tahtonsa periksi.
Jos olet tarpeeksi ärsyyntynyt tai luonteeltasi suorasuu, saatat jopa kertoa mielipiteesi kyseiselle äidille tai isälle.
Mutta tosiasiassa: sinä olit tässä tilanteessa se, joka toimi täysin väärin.
Lue myös: Yhden lapsi ei tottele, toinen vinkuu kaikesta – mitä nyt, kun lapsestani ei tullutkaan reipas?
”Sun kannattaisi pitää vähän tiukempaa kuria”
Edellä kuvattu tilanne on neuropsykologisista haasteista kärsivien lasten vanhempien mukaan yksi yleisimmistä tapauksista, johon he törmäävät – siitäkin huolimatta, että kasvatusneuvoja jakavat sukulaiset tai ystävät usein tietävät lapsen erityisyydestä.
Neuvoja jakava läheinen ei tule ajatelleeksi, että se, mitä hän näki, oli luultavasti vain jäävuoren huippu. Nepsy-lapset eivät nimittäin käyttäydy samalla tavalla kuin neuronormaalit, eikä heitä pysty usein komentamaan ja kasvattamaan samalla tavalla kuin niin sanottuja normaaleja lapsia.
”Periksiantamistilannetta” on luultavasti edeltänyt sata aiempaa kertaa, jolloin vanhempi on jaksanut sinnikkäästi vääntää lapsen kanssa, toimia johdonmukaisesti ja pitää päänsä. Tilanne, jota sinä todistit, oli ehkä sen päivän seitsemäs kerta ja vanhempi ei yksinkertaisesti enää jaksanut tai halunnut eskaloida tilannetta vieraiden ihmisten läsnä ollessa.
”Autismikirjoisen poikani ollessa leikki-ikäinen, ainoa asia, mikä sai hänet rauhoittumaan lomareissuissa, oli se, että ostin hänelle jotain pieniä leluja. Tuttavaperhe ei koskaan suoraan kommentoinut tilannetta, mutta näin syyllistävät katseet, kun suostuin ostamaan pojalle mankumisen päätteeksi päivän kolmannen muovifiguurin. Ihan hirveää turhaa krääsän ostamistahan se oli, mutta se oli ainoa keino, että oma pääni kesti reissut ja lapsi oli edes vähän aikaa mankumatta”, eräs yksinhuoltajaäiti kertoo.
Eli ensimmäinen asia: Älä koskaan sano nepsyn vanhemmalle, että pitäisit kovempaa kuria, koska et yksinkertaisesti tiedä koko tilannetta.
Keräsimme nepsy-lasten vanhemmilta muitakin kokemuksia tilanteista, joissa he toivovat kanssavanhemmilta suurempaa ymmärrystä – ja suun sulkemista.
”Olisit vähän lempeämpi”
Joskus lähipiiri on nepsy-perheen kasvatustyylistä täysin vastakkaista mieltä kuin ensimmäisessä esimerkissä. Äitiä tai isää saatetaan moittia liiasta tiukkuudesta.
Eräs ADHD-lapsen äiti kertoo, miten hän saa jatkuvasti kuulla kommentteja liian kontrolloivasta kasvatustyylistään.
”Kouluikäinen lapseni harrastaa kilpaurheilua ja kisareissuilla on tietenkin paikalla muita perheitä. Lapseni on hyvin omaehtoinen, jää helposti jumittamaan omiin ajatuskuvioihinsa, eikä kuuntele ”järkipuhetta”. Näissä tilanteissa lapsi on vain pakotettava, verbaalisesti toki, taipumaan aikuisen tahtoon. Tiedän, että kommunikointimme kuulostaa sivullisen korvaan hurjalta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole saada lapsi esimerkiksi pukeutumaan sään mukaisesti. Olen saanut kuulla kanssavanhemmilta ja jopa lapsen valmentajilta kommentteja siitä, että olen liian kontrolloiva kasvattaja. Se loukkaa minua, sillä jos he tietäisivät, millaista vääntöä arkemme on, he eivät kestäisi sitä päivääkään”.
Eli toinen asia: seuraavan kerran, kun todistat vastaavaa tilannetta, muista pitää mölyt mahassasi ja anna vanhemman hoitaa tilanne. Hän on harjoitellut sitä jo vuosikausia.
”Eivät nuo kai ole niin isoja juttuja”
Moni nepsyn vanhempi allekirjoittaa seuraavan asian: Ihmisten, jotka eivät ole arjessa tekemisissä erityisihmisten kanssa, on todella vaikea tajuta, miten kuormittavaa nepsy-perheiden arki on. Ja nimenomaan arjen pienet asiat.
Älä siis koskaan vähättele tai edes loihdi kasvoillesi epäuskoista ilmettä, kun nepsy-lapsen vanhempi kertoo, että on aivan puhki esimerkiksi lapsen hampaiden harjauksen takia.
Monessa erityislapsiperheessä arjen rutiinit ovat TODELLA kuormittavia. Kuvittele itse hetki tilannetta, jossa joka ikinen herääminen, vaatteiden pukeminen, syöminen, ulos lähteminen ja peseytymistilanne aiheuttaa hirveää vääntöä. Ja kun toistat sen monta kertaa päivässä, päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, niin miltä se tuntuisi?
Joskus jopa ammatti-ihmisten on vaikea ymmärtää nepsy-perheiden tilannetta:
”Jouduin käymään työpsykologilla, kun stressi meinasi mennä överiksi. Liian ison työkuorman lisäksi minua stressasi lapseni tilanne. Hänellä oli kausi, että hän ei suostunut menemään kouluun ja aamut olivat hirveää tappelua. Olin todella ahdistunut siitä, että hyvin useana aamuna en yksinkertaisesti saanut lasta kouluun. Itkin tilannetta psykologille, joka tokaisi minulle: sinulla taitaa olla aika huono stressinsietokyky. Muistan tuon loukkauksen varmasti lopun ikäni.”
Eli kolmas asia: älä koskaan vähättele nepsy-perheen kokemuksia. Pieneltä kuulostava ongelma, kuten vaikka riitely suihkussa käymisestä, on todella iso kuormitustekijä, kun se toistuu päivästä toiseen.
”Kyllä se oppii kantapään kautta”
Routa porsaan kotiin ajaa. Kantapään kautta oppii. Kerran kun mokaa, niin toista kertaa ei enää tee.
Unohda nämä kliseet erityislasten kohdalla. Usein nepsyn kohdalla ei toimi se, että hän muuttaisi epätoivottua käytöstään yhden ”mokan” tai epämieluisan kokemuksen takia.
Kun neuronormaali lapsi lähtee ulos sateella ilman takkia ja paleltuu, hän todennäköisesti muistaa ottaa ensi kerralla takin mukaansa. Nepsy ei näin välttämättä toimi. Hän ei kuitenkaan tee sitä tahallaan, vaan hänen aivonsa toimivat vain toisin.
Niinpä nepsyn kohdalla ei auta se, että annetaan hänen mokata, jotta seuraavalla kerralla hän toimisi oikein, kertovat vanhemmat. Näissä tilanteissa ei kannata ulkopuolisen ohjeistaa, että ”kyllä se ensi kerralla oppii”.
”Olen riidellyt omien vanhempieni kanssa usein siitä, miksi ei kannata antaa lapsen kokea asioita kantapään kautta. Mummin ja vaarin mielestä on turha vääntää talvivaatteista, koska jos lapsen kerran antaisi mennä ulos pakkaseen college-housuissa, hän kuulemma suostuisi seuraavalla kerralla pukemaan ulkovaatteet. Tai hänen ruokansa pitäisi heittää roskiin, jos ei ole tullut ruokapöytään, kun on kahdesti pyydetty. Isovanhemmat eivät ymmärrä, että tuollaisella meiningillä lapseni kulkisi ulkona pakkasella yöpuvussa, eikä söisi.”
Eli neljäs asia: älä koskaan kehota nepsyn-vanhempaa antamaan jossain asiassa lapselle periksi, koska hän oppisi sen jälkeen toimimaan toisin. Se ei vaan valitettavasti mene niin.
Mitä erityislasten vanhemmat sitten toisilta vanhemmilta toivovat?
”Toivon ymmärrystä ja empatiaa. Ja sitä että kasvatustyyliimme ei puututa. Erityislapsen vanhemmuuteen liittyy muutenkin ihan tarpeeksi syyllisyyden ja häpeän tunteita, että tarvitsisin niiden jatkuvaa vahvistusta läheisiltäni”, eräs äiti summaa.
Piditkö lukemastasi?
Tilaa Kaksplussan ilmainen uutiskirje ja saat tuoreet jutut suoraan sähköpostiisi kahdesti viikossa!
Artikkeliin liittyvät aiheet