Tätä tekstiä kirjoittaessa itkin ensi kertaa vuosiin. Se tapahtui muistellessani hetkiä, jotka vietin suosikkinäyttelijäni, sunnuntaina menehtyneen Tomi Alatalon (s. 1981) seurassa.
Emme tavanneet kuin muutaman kerran, enkä usko, että hän esimerkiksi muisti nimeäni. Minun mieleeni hetket Alatalon kanssa painuivat kuitenkin tarkkaan, enkä varmasti ole ainoa.
Se liittyy tapaan, jolla hän kohtasi toisen ihmisen ja oli vilpittömän kiinnostunut muista.
Tomin seurassaan syntyi tunne, että juuri tuolloin hän ei keskittynyt kehenkään tai mihinkään muuhun kuin sinuun. Se sai pienet ohikiitävät hetket tuntumaan merkityksellisiltä.
Tapasin Alatalon maaliskuussa 2018 Tampereen elokuvajuhlien aikaan. Istuin yksin irkkupubissa, kun tuttu kasvo Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajat-filmistä astui sisään.
Kehuin hänen roolityötään, ja sen sijaan, että miekkonen olisi kiittänyt kohteliaasti ja jatkanut iltaansa, hän kutsui minut pöytäänsä. Turisimme useamman tunnin elokuvista ja rullalautailusta.
Myöhemmin hän antoi minulle liput Kansallisteatteriin, ja kun jouduin tunnustamaan, etten koskaan käyttänyt niitä, hän reagoi tietävän huvittuneesti kuin olisi arvannut näin tapahtuvan.
Empatian, syvän ihmistuntemuksen ja läsnäolon lahjat välittyivät myös valkokankaalle. Kun katson Alatalon tarkkanäköisesti tulkittuja roolihahmoja, melkein unohdan seuraavani näyttelijää.
Olenkin usein verrannut häntä naturalistisen ilmaisun liian vähälle arvostukselle jääneeseen mestariin John Cazaleen, jota muun muassa Robert De Niro ja Al Pacino suuresti ihailivat.
Cazalea on luonnehdittu niin herkäksi ja välittömäksi, että hän pystyi sähköistämään vastanäyttelijät vain olemalla läsnä. Juuri tältä Alatalon seurassa tuntui.
Hänen kuolemansa on valtava menetys suomalaiselle elokuvalle ja teatterille. Kiitos läsnäolosta ja yhteisistä hetkistä, Tomi.
Kirjoittaja on Hämeen Sanomien elokuvakriitikko.