Suomen sotilastiedustelun varoituksia ei kuunneltu.
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Suomen sotilastiedustelu varoitti suurhyökkäyksestä 1944, mutta varoitusta lievennettiin päämajoitusmestari A.F. Airon käskystä.
Päämajan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen uskoi hyökkäyksen tulevan ja kertoi siitä ylipäällikkö Mannerheimille. Mannerheim ei kuitenkaan saanut kaikkea tietoa asiasta.
Suomi tiedusteli myös saksalaisia ja lähetti agentteja Viroon, mutta heitä ei pystytty pelastamaan sodan loppuvaiheessa.
Suomen sotilastiedustelu pakotettiin muuttamaan raporttiaan Neuvostoliiton kesäkuun 1944 suurhyökkäyksen alla.
23. toukokuuta 1944 niin sanotusta ”Vihollistilannetiedotuksesta” poistettiin ennuste, että Karjalankannaksella ”suurhyökkäys on odotettavissa lähiaikoina”. Päätöksen tästä teki vaikutusvaltainen päämajoitusmestari A. F. Airo, jota voi luonnehtia ylipäällikkö C. G. Mannerheimin oikeaksi kädeksi.
Hän muutti arvion vähemmän uhkaavaksi kuin tiedotusupseerien johtopäätökset. Nämä yrittivät pistää vastaan, mutta lopulta päämajan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonenkin ilmeisesti antoi periksi.
Suurhyökkäyksen alkamiseen oli tuolloin reilut kaksi viikkoa.
”Kantaa ei suostuttu muuttamaan, vaikka hyökkäyksen puolesta puhuvia tietoja saapui lisää päivien kuluessa”, kirjoittaa sotatieteiden tohtori Toni Mononen uudessa kirjassaan Suomen sotilastiedustelu 1939–1945 (Otava).
”Tämä ja muutamat muut huomioimatta jääneet yritykset varoittaa tulossa olleesta suurhyökkäyksestä johtivat siihen, että tiedustelutoimiston tiedustelu-upseerien keskuudessa aiemmin vallinnut innostuneisuus omaan työhön väheni.”
Toni Monosen uusi kirja kertoo sotilastiedustelusta talvi-, jatko- ja Lapin sodissa sekä hiukan niiden jälkeenkin. Kuva: Otava
Monosen mukaan seuraavat vihollistilannetiedotukset olivat lakonisia. Puna-armeijan toimet tulkittiin tiedustelutoiminnaksi tai joukkojen vaihdoksi. Useana päivänä arvioita ei esitetty ollenkaan. Monosen mukaan kyse saattoi olla protestista sille, että hyökkäysvaroituksia ei kuunneltu.
Tiedustelupäällikkö Paasonen kuitenkin uskoi voimakkaan hyökkäyksen tuloon ja välitti kantansa Mannerheimille.
Mannerheimille ei kuitenkaan kerrottu Tukholmassa Japanin sotilasasiamieheltä saadusta tiedosta Neuvostoliiton joukkojen keskityksistä Suomea vastaan. Suurhyökkäys-sanaa saatettiin välttää raporteissa, koska pelättiin, että tieto sellaisesta hermostuttaisi joukkoja.
Kun länsiliittoutuneiden maihinnousu Normandiaan käynnistyi 6. kesäkuuta 1944, osa tiedusteluväestä uskoi, että Neuvostoliittokin keskittyisi nyt hyökkäyksiin Saksaa eikä Suomea vastaan.
Suurhyökkäys Kannaksella käynnistyi 9. kesäkuuta.
Päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti A. F. Airo puuttui liian uhkaaviin tiedustelutietoihin, mikä laski tiedustelu-upseerien moraalia. Kuva: SA-kuva
Tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen ja Mannerheim. Paasonen uskoi suurhyökkäykseen kesäkuussa 1944. Mannerheim ei silti aanut kaikkia asiaan liittyviä tietoja. Kuva: Sa-Kuva
Suomen tiedustelussa oli jo varhain tajuttu, että aseveli-Saksan sotanäkymät huononivat.
Eversti Aladár Paasonen tuli päämajan tiedustelujaoksen päälliköksi vuonna 1942. Hän totesi, että Saksaan ja sen liittolaisiin kohdistuvaa tiedustelua oli laiminlyöty.
Suomen asemasotavaiheen aikana tietoja hankittiin mm. julkisista lähteistä, sotilasedustajilta Saksassa ja Baltiaan lähetetyiltä asiamiehiltä.
Mononen kertoo jopa tarinasta, jonka mukaan Suomi olisi lähettänyt asiamiehen Saksan Peenemünden tutkimuskeskuksen läheisyyteen. Siellä kehitettiin uusimpia aseita, kuten V2-raketteja ja suihkuhävittäjiä.
Tiedustelutoimiston päällikkö everstiluutnantti Uljas Käkönen kertoi myöhemmin, että haluttiin tietoa Saksan ydinaseohjelmasta, jota tosin ei tutkittu Peenemündessa. Monosen mukaan on silti mahdollista, että asiamiestarina ei ole täysin perätön. Tähän viittaavat ainakin yhden suomalaisen tiedusteluraportin sanamuodot.
Suomen radiotiedustelun kehittäjä Reino Hallamaa tutkii karttaa talvisodan aikana. Hallamaa oli alansa huippuja koko maailmassa. Kuva: SA-kuva
Mutaan juuttunut radiotiedustelun auto. Radiotiedustelusta tuli sodan edetessä yhä tärkeämpi tietolähde. Kuva: Otava
Tuhottua Rovaniemeä. Lapin sodassa saksalaisista ja suomalaisista tuli vihollisia. Saksalainen tiedustelu-upseeri kuitenkin auttoi suomalaisia. Kuva: HS
Suomen solmittua välirauhan Neuvostoliiton kanssa maan oli sopimuksen mukaan aloitettava saksalaisjoukkojen häätäminen Pohjois-Suomesta, jossa ne olivat olleet koko jatkosodan ajan.
Suomalaiset olivat tiedustelleet saksalaisia, mutta operatiivinen suunnitelma puuttui. Saksalaiset sen sijaan olivat laatineet suunnitelman vetäytymisestään. Heitä uhkasi etelästä etenevien suomalaisten lisäksi puna-armeija idästä.
Aluksi vetäytyminen tapahtui hyvässä yhteistyössä hitaasti etenevien suomalaisten kanssa. Neuvostoliitto vaati kuitenkin ripeämpiä otteita ja että veren oli virrattava. Sota entisten aseveljien kesken muuttui todelliseksi.
Monosen mukaan suomalaistiedustelulla oli Saksan Norjan armeijan esikunnassa tärkeänä kontaktina luutnantti Edmund Sala. Tältä saatiin tietoja saksalaisjoukkojen sijainneista, liikkeistä ja suunnitelmista.
Suomalaiset toimittivat vastineeksi Salalle tietoja mm. Neuvostoliiton joukkojen ryhmityksistä ja Suomen sisäpolitiikasta. Sala sai joitain tietoja myös suomalaisjoukkojen sijoituksista ja vahvuuksista.
Tiedustelu-upseeri Sala oli tullut Suomeen jo vuonna 1941. Vuodesta 1943 alkaen hän johti Rovaniemellä toimistoa, joka piti yhteyttä Suomen pohjoiseen sotilastiedusteluun. Saksan vetäydyttyä Suomesta Sala jatkoi toimiaan miehitetyn Norjan Lillehammerissa.
Monosen mukaan ei ole löytynyt viitteitä siitä, että hän olisi saanut esimiehiltään määräystä tehdä yhteistoimintaa suomalaisten kanssa. Erään tiedon mukaan suomalaiset olisivat ”värvänneet” Salan. Oli myös tieto, että muut saksalaiset olisivat alkaneet suhtautua luutnanttiin epäluuloisesti.
Monosen mukaan on mahdollista, että Sala salaa hylki natsi-ideologiaa, mikä olisi voinut vaikuttaa hänen toimiinsa. Tätä tukisi se, että rauhan tultua Sala työllistyi Länsi-Saksan tiedustelupalveluun.
Suomalaisten kaukopartiomiesten leiri todennäköisesti Arkangelin suunnalla. Etualalla ”torpedoja”, joissa miehille pudotettiin ilmasta täydennystä. Kuva: Museovirasto
Jatkosodan aikana haluttiin tietoa myös Baltiasta. Tätä varten käytettiin varsinkin virolaisia asiamiehiä. Heihin kuului Tallinnan kaupunginjohtajan sihteerinä toiminut Ülo Jõgi. Radiolähettimien kautta yhteyttä pitäneiden asiamiesten käyttö alkoi jo vuonna 1942.
Viimeistään syyskuussa 1943 alettiin valmistella nk. Haukka-ryhmään liittyvää tiedusteluverkkoa Virossa. Tätä varten virolaisia vapaaehtoisia koulutettiin Staffanin saarella Espoossa.
Suunnitelmana oli lähettää asiamiespari kahdeksalle alueelle Virossa. Toinen olisi radisti, ja toinen paikallistuntija, joka loisi tiedottajaverkostoa. Asiamiesverkoston lisäksi sopiviksi katsottuja henkilöitä värvättiin tarpeen mukaan.
Virolainen vapaaehtoinen Toomas Hellat (vas.) osallistui suomalaisten operaatio Haukkaan. Kuva: SA-kuva
Tietoa haluttiin sekä saksalaisista että etenevästä puna-armeijasta. Kiinnostuksen aiheena oli mm. puna-armeijan lännestä saama sotamateriaaliapu.
”Kun saksalaisiin piti alkaa sodan edetessä kiinnittää enemmän huomiota, asiamiehet olivat jo toiminta-alueella”, Mononen kirjoittaa.
Toiminta paljastui saksalaisille, ja nämä pyrkivät pidättämään suomalaisten lähettämiä virolaisia. Toisaalta saksalaiset ja suomalaiset pyrkivät pian yhdessä rakentamaan tiedustelijaverkkoa valmiiksi neuvostomiehityksen varalle.
Yhteistyö katkesi Suomen ja Neuvostoliiton välirauhaan 19. syyskuuta 1944.
Samana päivänä tiedustelupäällikkö Paasonen käski lopettaa toiminnan Virossa. Asiamiesten radioyhteydet Suomeen alkoivat katketa.
Viimeinen radioyhteys Suomen virolaisagentteihin otettiin 10. lokakuuta 1944. Siinä heille ilmoitettiin, että nouto turvaan Suomeen ei onnistuisi vaan heidän oli selvittävä omin avuin.