– Luulen, että pian tulee minun vuoroni. Se on vain tehtävä, Glib, 17, sanoo.
Päätös odottaa täysi-ikäisyyttä, mutta valinta on tehty.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen syntyneiden nuorten elämänkulkua ovat ympäri maailmaa määritelleet yhteiskunnalliset ja taloudelliset haasteet, jatkuva epävarmuus ja erilaiset kriisit.
Ukrainan nuorisolle maailma on ollut erityisen julma. Maata on koetellut ensin Venäjän masinoima sisällissota Itä-Ukrainassa ja sitä seurannut miehitys ja pakolaisuus.
Sitten iski koronapandemia ja sen aiheuttamat eristystoimet, jotka loppuivat vain vaihtuakseen neljättä vuotta käytävän täysimittaisen hyökkäyssodan kauhuihin.
Puhuimme Kiovassa neljän nuoren ukrainalaisen aikuisen kanssa. Muistavatko he vielä, millaista oli normaali elämä ilman pandemiaa, ilman Venäjän miehitystä tai ilman sotaa?
Dara
”Se kaikki vietiin minulta jo toistamiseen.”
”Se on hyvin tuskallista.”
”Varsinkin kun tiedän, millaista siellä on nyt.”
19-vuotias Dara muistaa hyvin.
– Muistan yhä ajan ennen vuotta 2014, kun Donbas ja Krim eivät olleet vielä miehitettyjä. Muistan, koska isäni järjesti retkiä Krimille ja vietin siellä kaikki lapsuuteni kesät. Ne ovat varmasti lämpimimpiä muistoja lapsuudestani.
Dara muistaa myös, miten levottomuudet alkoivat.
Kiovan Maidanilta 2014 alkaneen vallankumouksen aikaan hän oli kahdeksanvuotias.
– En ymmärtänyt miksi niin tapahtui. Sitten kasvoin vähän ja jälleen alkoi jonkinlaisia levottomuuksia, enkä taaskaan ymmärtänyt miksi.
Sitten alkoi täysimittainen hyökkäyssota.
Dara on kotoisin Zaporižžjasta. Vanhemmat pelkäsivät, koska lähellä on ydinvoimala. Niinpä he päättivät, että Daran olisi turvallisempaa asua Länsi-Ukrainassa siskonsa ja tämän miehen luona.
– Se oli minulle erittäin vaikeaa aikaa, vaikken ollut enää niin pieni. Niin julma erottaminen vanhemmista.
Kun Kiovan alue vapautui venäläismiehityksestä, hän muutti kaupunkiin ja aloitti yliopisto-opinnot taidealalla.
Daran vanhemmat, isovanhemmat ja monet sukulaiset jäivät asumaan Zaporižžjaan, jossa Venäjän sotatoimet muodostavat välittömän uhan.
– Pelko heidän puolestaan on jatkuvasti taustalla. Kun menen nukkumaan, ajattelen, että toivottavasti herään huomenna enkä kuule mitään kauheaa, mitä siellä on voinut tapahtua.
Dara sanoo silti olevansa onnekas.
– Olen ollut hyvin onnekas, koska ystäväpiirini on melko pieni. En ole menettänyt läheisiä ihmisiä. Ja isäni ei ole enää asevelvollinen. Joten ainakin se rauhoittaa minua hieman.
Dara sanoo, ettei hän halua verrata itseään ihmisiin, jotka ovat kokeneet kauheuksia, joita on kirjaimellisesti mahdoton kuvitella.
Siitä huolimatta hän ei voi olla ajattelematta.
– Että entä jos tätä kaikkea ei olisi koskaan tapahtunut, jos kesällä olisin voinut mennä vanhempieni kanssa rakkaalle Hersonin alueelle, Džarylhatšin hiekkasärkille ja Kinburnin niemelle?
– Enkä enää koskaan pääse Krimille. Se kaikki vietiin minulta jo toistamiseen. Se on hyvin tuskallista, varsinkin kun tiedän, millaista siellä on nyt. Villi luonto on palanut ja eläimet kuolleet.
Mykola
”Ainakin minä menetin kaiken naiiviuteni.”
”Ja uskon siitä, että kaikki menee lopulta hyvin.”
”Meidän on vain sopeuduttava ja selviydyttävä.”
20-vuotiaalla Mykolalla on vain hataria muistikuvia ajasta ennen sotaa tai koronapandemiaa.
Hän on syntyperäinen kiovalainen ja opiskelee yritystaloutta Kiovan taloustieteellisessä yliopistossa.
Mykolan mukaan useimmilla ukrainalaisilla tapahtui jonkinlainen tietoisuuden muutos 24. helmikuuta 2022 jälkeen. Hänen kohdallaan se osui murrosiän loppuvaiheeseen.
– Minulla on muistikuvia, kuinka ennen sotaa pandemia-aikoina pelasimme ystävieni kanssa Minecraftia. Kaikki muu on hämärän peitossa.
Mykola sanoo aikuistuneensa nopeasti. Samalla hänen mielestään koko Ukraina on kansakuntana tullut yhtenäisemmäksi ja tiedostavammaksi.
– Ainakin minä menetin naiiviuden siitä, että maailma on ruusuinen ja kaikki päättyy aina hyvin. Meidän on vain sopeuduttava ja selviydyttävä nykyisissä olosuhteissa.
Mykola pohtii värväytymistä Ukrainan asevoimiin. Timur Yilmaz
Ukraina kutsuu asevoimiinsa 25–60-vuotiaita miehiä. Korkeakouluopiskelijana Mykola saa automaattisesti lykkäyksen 24-vuotiaaksi asti, mutta pohtii silti värväytymistä.
– Sellaisia ajatuksia on ollut. Jos tämä kaikki ei ehdi loppua, menen ehdottomasti puolustamaan maatani.
Mykolan vuosikurssilaisia on jo lähtenyt rintamalle.
– Olen yllättynyt – tai oikeastaan äärimmäisen ylpeä – minun ikäisistäni, jotka eivät pelänneet vaan lähtivät puolustamaan maatamme. Keräämme heille rahaa varusteisiin ja muihin tarpeisiin.
Mykola sanoo ystäväpiirinsä pienentyneen ja tiivistyneen sodan myötä. Myös välit vanhempiin ovat muuttuneet.
– Olemme vanhempieni kanssa melkein kuin ystäviä. Sinuttelemme ja tuemme toisiamme jatkuvasti.
Glib
”Heille tehtiin siellä kauheita asioita.”
”Silloin sitä ei jotenkin tuntenut.”
”Ne olivat vasta sodan ensimmäisiä kuukausia.”
Glib sanoo eläneensä hienon lapsuuden Mustanmeren rantakaupunki Melitopolissa.
– Tädilläni oli siellä lomakeskus. Ihmiset tulivat sinne ympäri maata viettämään lomaa. Se oli ihanaa aikaa. Vietin aikaa merellä ja minulla oli siellä paljon ystäviä.
Venäläiset miehittivät Melitopolin hyökkäyssodan ensimmäisinä viikkoina. Glib todisti omin silmin, kuinka venäläiset saapuivat kaupunkiin.
– Asuimme siellä äitini kanssa vielä kaksi kuukautta. Näin millaista sota on ja miten venäläiset toimivat.
Glibiin tai hänen perheeseensä ei koskettu, mutta monet haettiin kotoaan.
– Monet ystävämme ja tuttavamme haettiin. Heidät vietiin kellariin ja heille tehtiin siellä kauheita asioita. Se oli pelottavaa, mutta silloin sit ä ei jotenkin tuntenut, ne olivat vasta sodan ensimmäisiä kuukausia.
Äiti vei Glibin pois. He muuttivat Kiovaan, jossa alkoi täysin uusi elämä. Glib opiskelee nyt yliopistossa ensimmäistä vuotta sosiaalityötä.
– Isoisäni jäi sinne. Samoin ystäviä ja kummini. Emme ole enää yhteydessä heihin. Meillä on erilaiset näkemykset. He ovat Venäjän puolella, me Ukrainan.
Melitopol oli ennen sotaa vahvasti venäjänkielinen kaupunki.
– Koko meitä ympäröinyt kulttuuri oli venäläistynyt. Silloin sitä ei juurikaan ajateltu, mutta nyt sen takia kaupungissani on nyt paljon ihmisiä, joista on tullut kollaboraattoreita.
Glibin äiti kasvatti hänet lukemaan ukrainalaisia kirjoja, katsomaan ukrainalaisia elokuvia ja olemaan kuuntelematta venäläisiä. Timur Yilmaz
Mykolan tavoin myös Glibin on pian tehtävä valinta.
– Viime kesänä olimme kaikki ystävämme syntymäpäiväjuhlissa. Se oli kovin nuorekas ja iloinen juhla. Siitä on kulunut nyt vuosi ja he kaikki ovat armeijassa. Luulen, että pian tulee minun vuoroni, ja se on vain tehtävä.
– Joskus ajattelen, että nuoruuteni jäi kesken, mutta luulen, että voin vielä korvata sen. Voin vielä ehtiä elää.
Anastasia
”Siinä on outo ristiriita.”
”Teemme kaikkemme pitääksemme kiinni nuoruudestamme.”
”Tehdäksemme jotain, kun se on vielä mahdollista.”
Kymmenennen sukupolven kiovalainen Anastasia oli yhdeksänvuotias, kun Venäjän aggressio alkoi.
– Sota on ollut siitä asti, kun oma identiteettini on alkanut hahmottua. Muistot tätä edeltävältä ajalta ovat ikävä kyllä hämärtyneet.
Anastasia sanoo olevansa varma siitä, että on menettänyt paljon. Kriisiaikojen myötä hän on kuitenkin kasvanut ihmisenä.
– Tunnen eron eurooppalaisten nuorten välillä, kun matkustan ulkomaille ystävien kanssa tai tapaan ulkomailla asuvia ystäviäni. Huomaan, että minua kiinnostaa täysin eri asiat kuin samanikäisiä nuoria muissa maissa.
Venäjän hyökkäyssota on korostanut Anastasialle sitä, kuinka tärkeää on elää joka päivä ja olla lykkäämättä tulevaisuuteen sitä, minkä voi tehdä nyt.
– Siksi me ystävieni kanssa ajamme ympäriinsä ja harrastamme vaellusta. Me teemme vapaaehtoistyötä, käymme juhlissa, mutta kaikki tämä tapahtuu sodan olosuhteissa.
Ja se on hyvin outo ristiriita, Anastasia sanoo.
– Mutta samalla teemme kaikkemme pitääksemme kiinni nuoruudestamme ja tehdäksemme jotain, kun se on vielä mahdollista.
Anastasia Hreštšatytskan rantakadulla Kiovassa. Timur Yilmaz
Anastasia sanoo olleensa venäläistynyt ja kasvaneensa venäläismielisessä perheessä.
– Vanhempani eivät olleet kiinnostuneita politiikasta, eivätkä he olleet kiinnostuneita siitä, mitä Ukrainassa tapahtui. Kasvoin venäläisen kulttuurin ja kirjailijoiden ympäröimänä. Rakastan lukemista ja haaveilin matkustavani Pietariin ja kaikkea sellaista.
Anastasia piti blogia kirjoista, ja hänellä oli venäläisiä ystäviä, joiden kanssa hän keskusteli kirjallisuudesta.
– Oli jopa eräs poika Siperiasta, jonka kanssa keskustelimme paljon ja olimme hyviä ystäviä.
Täysimittaisen sodan alkamisen jälkeen kaikki nuo ystävyyssuhteet romahtivat yhdessä yössä. Anastasian perhesuhteet romahtivat jo aiemmin.
Isä muutti Krimille Venäjän kaapattua alueen vuonna 2014.
– En ole nähnyt isää kahdeksaan vuoteen. Meillä on vaikeat suhteet, sillä hän tukee voimakkaasti Venäjän valtaa ja miehitystä. Toisinaan hän soittaa ja pyytää käymään. Hän ei ymmärrä, ettemme me sinne tule.
Anastasia sanoo Ukrainan olevan vaikeassa tilanteessa.
– Yhteiskunta on demoralisoitumassa. Valitettavasti tämä on maraton, jota kaikki eivät voi juosta loppuun. Olen huolissani, mutta uskon vahvasti hyvään ja uskon parhaaseen.
– Ainakin aion pysyä viimeiseen asti jossain, missä vielä on ukrainalaista maata.