Sanna Ukkola
Onko seuraava askel todella se, että erimielisten eliminoimista aletaan pitää poliittisena saavutuksena? kysyy Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola.
Tänään klo 10:02
Charlie Kirk ammuttiin kuoliaaksi 10. syyskuuta. AOP
“Olen pahoillani, että Charlie Kirk on kuollut, mutta en voi surra häntä. Tässä syy.”
Näin otsikoi kolumninsa The New Daily -sivustolla Guardianin entinen politiikan toimittaja Amy Remeikis.
Kolumnissa toimittaja kuvaili, kuinka Utahissa 3000 ihmisen eteen murhattu konservatiiviaktivisti Charlie Kirk jatkoi “vahingollista sumutustaan” viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Remeikis kirjoitti, että hän ei voi surra Kirkiä sen vuoksi, mitä tämä edusti.
Hän kuvaili Kirkiä äärioikeistolaiseksi klapipääksi, joka terrorisoi kaikkia, joita piti uhkana – ja syytti tätä väärän tiedon levittämisestä, pelonlietsonnasta ja jakolinjojen kaivamisesta.
Kolumni poistettiin vähin äänin The New Daily -lehden sivuilta.
Vain hetki brutaalin murhan jälkeen australialainen mediavaikuttaja Hannah Ferguson puolestaan kirjoitti Instagram-sivuilleen:
“Onko väkivalta joskus tarpeellista? Kyllä.”
“Olenko iloinen siitä, että Charlie Kirk ei enää levitä äärimmäistä sanomaansa? Kyllä.”
Mieleen tulee Kaarina Hazardin pöyristyttävän sekopäinen kolumni vain pari päivää Tony Halmeen kuoleman jälkeen. Hazard kirjoitti raivoa ja vihaa tihkuvassa kolumnissaan, kuinka Halme oli “vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin”, niskamakkara, etninen maskotti, mulli ja elukka, joka ymmärsi mennä oikealla hetkellä.
Törkeästä ja täysin tilannetajuttomasta oksennuksesta tuli yli sata kantelua Julkisen sanan neuvostoon, joka antoikin kolumnista langettavan. Hazard loukkasi menehtyneen ihmisarvoa.
Charlie Kirkin kuoleman jälkeen sosiaalinen media täyttyi paitsi järkyttyneistä surunvalitteluista myös ihmisistä, jotka iloitsivat Kirkin kuoleman takia. Jopa Suomi-X:ssä kiersi tatuoidun henkilön iloinen purkaus Charlie Kirkin kuoleman takia:
“Elämä on joskus kaunista. Karma. Karmic justice. Empatia oli Charlie Kirkin mielestä “made up” eli ei tarvi kokea mitään empatiaa”, henkilö iloitsi.
Sinitaivaassa meno oli niin ikään rujoa, kun X:n älämölöä Blueskyhin paennut sakki pystyi vaivoin pidättelemään intoaan.
Mikä saa jotkut iloitsemaan siitä, että erimielinen ihminen menettää henkensä?
Se kertoo ennen kaikkea ajastamme: poliittinen vastustaja ei ole enää vastustaja – hänestä on tullut vihollinen, jonka kuolema nähdään oikeutettuna. Samaan aikaan kun vasemmisto huutaa sananvapauden, empatian ja ihmisarvon puolesta, se pystyy riemuitsemaan kylmästi siitä, että eri mieltä oleva ammutaan lavalle mikrofonin varteen.
Tätäkö on se kuuluisa “suvaitsevaisuus”?
Onko empatia varattu vain oman kuplan sisällä värjötteleville ihmisille? Ovatko ihmisoikeudet universaaleja vain, jos olet “meidän puolella”?
Remeikis, Ferguson ja kumppanit eivät yritä edes peitellä: heidän mielestään kuolema voi olla tarpeellinen, jos sillä hiljennetään vääränlainen ajatus.
Tämä on vaarallista. Kun vasemmistointellektuellit alkavat puhua “tarpeellisesta väkivallasta”, he pelaavat täsmälleen samaa peliä, josta he syyttävät äärioikeistoa. He normalisoivat poliittisen väkivallan, jos kohde on oikea.
Tutkimuslaitos YouGov kysyi Charlie Kirkin murhan jälkeen gallupissaan, onko kansalaisten “koskaan oikeutettua turvautua väkivaltaan poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi”.
Hyvin “arvoliberaaleista” joka neljäs vastasi, että poliittinen väkivalta on joskus hyväksyttävää. Häkellyttävät 25 prosenttia arvoliberaaleina itseään pitävistä siis hyväksyy väkivallan tietyissä tilanteissa.
Hyvin konservatiivisesti ajattelevista vain kolme prosenttia katsoi, että poliittinen väkivalta on joskus hyväksyttävää.
Tony Halmeen tapauksessa Hazardin teksti näytti, kuinka ylimielinen, irvokas kuolemanjälkeinen rienaus voi tuhota kirjoittajan uskottavuuden. Mutta Kirkin murhan jälkeen moni tuntuu menevän jopa pidemmälle: kuolemasta riemuitaan näyttävästi ja äänekkäästi sosiaalisessa mediassa kuin urheilusaavutuksesta.
Onko seuraava askel todella se, että erimielisten eliminoimista aletaan pitää poliittisena saavutuksena? Jos ajattelu yleistyy, silloin ei enää keskustella – silloin aletaan rakentaa teloituslavoja.
Kun kuolema muuttuu poliittiseksi ilotulitukseksi ja murhasta tulee “karmista oikeutta”, olemme ylittäneet rajan, jolta ei ole paluuta. Se ei ole enää demokratiaa vaan lynkkauskulttuuria, jossa vääränlainen ajatus voi maksaa ihmishengen. Silloin astutaan pois demokratian näyttämöltä jonnekin aivan muualle.