Kolumni|Jälkikasvua ei kannata ehdoin tahdoin totuttaa kärjistyviin vastakkaisuuksiin.
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien vakituinen kolumnisti.
Viime viikolla Timo Vihavainen näki blogissaan Anna Kontulan ja Teemu Keskisarjan tyyleissä samuutta. Kummankaan työkalupakissa ei ole poliitikkojen normaalia teeskentelyä.
Ei kai äärilaidoilla voi olla olennaista yhteistä? Toinen ilmoittautuu eduskunnan ainoaksi kommunistiksi, toinen ei kaihda flirttiä natsisminkaan suuntaan.
Ettei sittenkin? Ei tästä Kontulan-Keskisarjan paktia saa, mutta ei olisi ensi kerta, kun äärilaidoilta löytyy samuutta. Muutakin yhteistä ponnahtaa mieleen: provosoinnin ja ”suoraan” puhumisen vahva vietti. Ja jos teatteri oli Annan intohimo, osaa Teemu ainakin moukkaa näytellä.
Tunnen molemmat, mutta en hyvin, joten esitän vain hypoteesin. Kumpikin on varttunut äärivasemmistolaisessa kodissa, ja voi olettaa, että näkemyksiin on tarttunut jäämiä, vähintään mustavalkoisuutta. Vaikka heille olisi käynyt näin, sitä ei voi yleistää. Joillekin on kotona tuputettu taistolaisuutta niin, että kannattavat nyt kokoomusta.
Taistolaisen stereotyyppinä esitetään hyvinvoivan kodin kasvatti, joka ajankulukseen isäkapinoi. Näin ei ollut Annalla eikä Teemulla, jotka ovat köyhien perheiden esikoisia. Elettiin kädestä suuhun. Buntta Wahlroos saattoi isänä olla törkymöykky siinä missä karismaattiset työmiehen juokaleet, mutta toki raha pehmensi lasten osaa.
Kun maolaisuus kantautui Suomeen, Teemun isä Vesa Keskisarja oli ytimessä, vaimonaan pikkupiirin johtajan sisar. Mutta Matti Puolakka ei johtanut poliittisen aktivistin vaan uskonlahkon johtajan ottein. Potentiaaliset kilpailijat velvoitettiin itsekritiikkiin ja savustettiin tunnustusten avulla ulos. Samaan syssyyn Keskisarjoille tuli ero. Vesa löysi uuden naisen ja muutti maalle. Vuonna 1971 syntynyttä Teemua seurasi kuusi lasta lisää.
”
Kyky kirjoittaa ja äly avittivat kumpaakin.
Varjonsa maolaisten ylle heitti myös KGB, jolla oli käsky tuottaa tuskaa ja hämmennystä Kiinan kannattajille kautta maailman. Ei ole tiedossa, miten lähelle Vesaa tämä pahan kosketus ylsi.
Vuonna 1977 syntyneen Annan sukutaustaa leimasi matriarkaalisuus. Naiset kannattelivat perhettä Porissa ja sitten Pispalassa. Lapsuusjakso on Annasta tehdyn kirjan ahdistavinta luettavaa. Mielipidepainetta perheessä kuvastaa yhden enemmistökommunistin kääntymys taistolaiseksi. Se ei ollut yleistä.
Kotiolot eivät olleet paras tausta opinnoille, mutta näitä kahta avitti kyky kirjoittaa ja äly. Opinnäytteiden aiheissa näkyy tarve säväyttää. Teemu väitteli seksirikoksista 1600-luvulla ja osoitti, että täkäläinen helmasynti oli eläimiin sekaantuminen. Myöhemminkin kiinnostivat hirmutyöt ja teurastukset. Teemua pidettiin kelpo historioitsijana, joka kenties ryöstöviljeli lahjojaan, kun joutui elämään kirjojen ja esiintymisten tuotolla.
Anna otti ensin tutkimuskohteekseen taistolaisuuden, mutta löysi sitten seksityön, jota hän todistelee työksi siinä missä muutkin työt. Teesille hän hakee pontta kertomalla toimineensa itse alalla ansaintamielessä. Onhan seksityössä työn aspekti, mutta noin paljaan pelkistyksen voi katsoa äärimielipiteeksi. On siinä muitakin aspekteja.
Voimmeko oppia jotain?
Nuorten naisten ja miesten arvojen välillä repeää railo. Syntyvyys alenee. Jos perheen saa pystyyn, isien ja äitien soisi katsovan, miten he puhuvat yhteiskunnasta ja ihmisistä. Poliittisen kannan muodostumiseen vaikuttaa moni muukin tekijä kuin lapsuudenkodin ilmapiiri, mutta ei jälkikasvua silti kannata ehdoin tahdoin totuttaa kärjistyviin vastakkaisuuksiin. Rasismi, naisviha, miesviha ja muut versiot joutavat sivuun. Jos raivoa lietsotaan kodeissa, seuraukset voivat ulottua arvaamattomina pitkälle tulevaisuuteen.
Ei sillä, että pitäisi kasvattaa ponnettomia nössöjä. Voi vahvistaa lasten luontaista oikeudentuntoa ja valaa uskoa kunkin omaan kelpoisuuteen. Ja sitten toivoa parasta. Omia teitään ne kuitenkin menevät.
Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.