Mitä jos en pysty enää maalaamaan? Mistä sitten saamme elantomme? Mitä muuta tekisin? Näihin kysymyksiin taiteilija Johanna Oras havahtui kevättalvella 2024.
Uupumuksen ensimmäiset oireet nousivat pintaan jo edeltävänä syksynä. Silloin hänen puolisonsa, taidekauppias Reijo Oras oli ensi kertaa huolissaan Johannan vetämättömyydestä. Hän kehotti Johannaa höllentämään tahtiaan, mutta vaimo ei kuunnellut. Kuukausien kuluessa tilanne paheni.
”Minulle tuli fyysinen stoppi vastaan. Menin kertakaikkisen jumiin enkä jaksanut tehdä yhtään mitään”, Johanna Oras muistelee puolentoista vuoden takaista oloaan istuessaan lepotuolissa pariskunnan Piitanojan-kesämökillä.
”Tuntui järkyttävältä seurata Johannan tilannetta vierestä ja nähdä, ettei oma puoliso voi hyvin. Pelkäsin koko ajan, eteneekö uupumus vielä pahemmaksi ja mietin, miten tässä käy”, Reijo Oras tunnustaa.
Ylitsepääsemättömästä väsymyksestä huolimatta Johannan inspiraatiot ja halu maalata eivät hiipuneet. Ristiriita oli raju. Fyysinen väsymys oli niin voimakasta, ettei hän jaksanut kannatella sivellintä. Hän maalasi vähän ja makoili välillä sohvalla, tarvitsi jatkuvasti taukoja.
”Minulle tyypillinen into ja ehtymättömyys katosivat”, Johanna Oras kertaa.
Uudenlaisessa ahdistavassa tilanteessa Reijo tunsi itsensä voimattomaksi.
”Sanoin Johannalle, että voisinpa ottaa edes vähän taakkaa sinulta pois. Valitettavasti minulla ei ollut tähän tilanteeseen avaimia kädessäni.”
Väärin tanssittu
Reijo ei ollut koskaan aiemmin nähnyt Johannaa niin loputtoman väsyneenä, ilottomana, ärhäkkänä ja kiukkuisena häntä kohtaan – ja harkitsemassa tosissaan alanvaihtoa.
”Olin niin totaalisen uupunut, että ajattelin putsata pöydän kokonaan. Minulla on jo kuorma-auton ajokortti ja ajattelin, että menisin suorittamaan vielä rekkakortin ja ryhtyisin rekkakuskiksi”, Johanna Oras sanoo.
”Johanna pohti itku silmässä, mitä voisi tehdä, jos sivellin ei enää tottelisi eikä hän voisi enää työskennellä taiteilijana”, Reijo Oras kertoo.
Reijo laskeskeli, että he selviäisivät jollain konstilla, vaikka Johanna menettäisi työkykynsä: myisivät Piitanojan-kesämökin, Punkaharjun-taidekartanonsa ja varastoituna olevat Johannan teokset. Luopuisivat vuokra-asunnostaan Ranskassa, ehkä jopa rakkaasta kodistaan Turun läänin Koskella.
Samaan aikaan molemmat olivat hämillään: olisiko edessä liuta kipeitä luopumisia? Mullistuisiko yhteinen elämä yhtäkkiä lopullisesti?
Liiallisen kuormituksen ja työtahdin aiheuttamaa uupumusta siivittivät myös Johannan vaihdevuosioireet: yölliset hikoilut ja rajut mielialanvaihtelut.
”Johannan henkinen uupumus näkyi siinä, että kaikki, mitä tein, oli väärin. Vaikka päälläni olisin tanssinut, sekin olisi väärin tanssittu,” Reijo Oras arvelee.
Naisenergia voimaannutti
Pariskunnan pitkä liitto ajautui Johannan uupumuksen myötä uudenlaiseen tilanteeseen: Johanna tarvitsi enemmän omaa aikaa eheytyäkseen ennalleen.
Kevään ja kesän aikana hän hakeutui metsän rauhaan yksin pitkille kävelylenkeille. Syksyn tullen hän aloitti terapian, kävi energiahoidoissa ja ylipainehappihoidossa, jotta saisi kehon voimakkaan stressitilan purkautumaan.
Uupumusta helpottivat myös ulkomaanreissut ystävien kanssa, muun muassa joogamatka Bhutaniin, missä hän pääsi perehtymään buddhalaiseen maailmankatsomukseen.
”Sain ottaa rauhassa etäisyyttä ja katsella, mitä muuta maailmassa on. Naisporukassa reissatessani voimaannuin ainutlaatuisesta naisenergiasta.”
Johanna on yhä kiitollinen Reijolle siitä, ettei tämä jarrutellut häntä.
”Reijo osasi antaa hienolla tavalla minulle tarvitsemani tilan. Minulla oli vapaus hakea uutta voimaa maailmalta, vaikka samaan aikaan hän oli kotona varmaan aikamoisessa paniikissa pohtimassa, mihin tämä kaikki johtaa”, Johanna sanoo.
Kaksi terapeuttia
Pariskunnan yhteinen tytär Olivia, 28, kamppaili useamman vuoden ajan päihderiippuvuuden kanssa ennen raitistumistaan talvella 2023. Johanna eli pitkään jatkuvassa hälytystilassa.
”Terapiassa opin, että monesti läheiset tulevat toipumisessa jälkijunassa ja pelkäävät retkahdusta, vaikka päihderiippuvainen olisi itse päässyt jaloilleen jo huomattavasti aiemmin”, Johanna sanoo.
Lisähuolta ja säikähdystä elämään ovat tuoneet myös Reijon terveyshuolet. Hän sairastaa keuhkofibroosia, keuhkokudoksen arpeutumiseen johtavaa vakavaa hengityssairautta sekä verisairautta nimeltä myelodysplastinen oireyhtymä (MDS).
Alkuun Reijon elinajan uskottiin olevan vähissä, mutta myöhemmin ennuste osoittautui vääräksi eivätkä hänen sairautensa ole edenneet niin nopeasti kuin kuviteltiin.
Perheellä oli takanaan myös suuria suruja: Reijo ja mummopuoleksi eli ”Mupuksi” kutsuttu Johanna ovat joutuneet hyvästelemään kaksi lastenlasta. Vasta 2-vuotias Aku kuoli päiväkodissa sattuneessa tapaturmassa vuonna 2005 ja 20-vuotias Noora auto-onnettomuudessa 2012. Akun äiti, Reijon tytär Anita, menehtyi sairauteen 51-vuotiaana 2019.
“Näille asioille ei mahda mitään. Läheisten menetyksiä ei voi mitenkään hyväksyä, mutta ne täytyy yrittää sietää. Uskon, että nämä kuolematkin olivat taustalla Johannan uupumuksessa”, Reijo pohtii.
Johannan nyökyttelee hiljaa. Orakset ovat päässeet vaikeista ajoista keskustelemalla kipeistä asioista avoimesti. Johanna on purkanut tuntojaan myös taiteeseen.
”On puhuttu, puhuttu ja puhuttu tuhansia tunteja. Kumpikin kuuntelee vuorollaan toisen ajatuksia ja tunteita ja tukee”, Johanna sanoo.
”Meitä on ollut tässä liitossa kaksi terapeuttia. Rakkaus on ollut suhteemme liima koko ajan”, Reijo jatkaa.
Apua oikealla hetkellä
Viime tammikuussa Reijossa heräsi toivon kipinä: Johannan silmiin syttyi tuttu palo, se sama into, joka oli ollut uupumuksen myötä kadoksissa. Hiljalleen Johanna pyyteli Reijoa tilailemaan uusia maalauspohjia. Kun pari keväällä matkusti Espanjaan ja Ranskaan, Johanna tarttui siveltimiin jo vanhalla voimalla.
”Silloin huomasin, että nyt on vaimokulta palautumassa ennalleen. Into oli tullut häneen takaisin”, Reijo muistelee.
Johanna haki apua juuri oikealla hetkellä.
”En onneksi päästänyt itseäni ihan pahimpaan mustaan kuiluun asti. Sieltä räpiköiminen olisi voinut viedä vuosia. Sisimmässäni tiesin luovuuteni olevan ehtymätön, kunhan vaan sain itseni takaisin kuntoon.”
Nyt Johanna on uuden äärellä, taiteilijan uransa kannalta vasta parhaan ja luomisvoimaltaan tuottoisimman vaiheen alussa.
Marraskuussa 80 vuotta täyttävä Reijo on luvannut Johannalle, että jää eläkkeelle 92-vuotiaana – siis 12 vuoden päästä. Ajatus saa Johannan nauramaan ja pudistelemaan päätään.
”Fakta on, että ikäeromme vuoksi olemme hyvin erilaisissa elämänvaiheissa. Toivoisin, että Reijo oppisi olemaan itselleen armollisempi ja rentoutuisi enemmän”, Johanna sanoo.
”Mutta minähän olen armoa täynnä’”, Reijo ihmettelee.
”Niin, kaikkia muita kohtaan paitsi itseäsi. Vaadit itseltäsi ihan liikaa, vaikka voisit ottaa jo iisimmin ja nauttia työsi hedelmistä”, Johanna jatkaa.
Tilaa räiskyä
Sekä Johannalla että Reijolla on taipumusta vetää itsensä piippuun. Kun omaan ammattiin suhtautuu intohimolla, se lipsahtaa helposti työnarkomanian puolelle. Mutta onko Johanna oppinut kokemastaan uupumuksesta jotakin?
”No en ole. Painan eteenpäin niin kauan kuin energiaa riittää. Se on elämäntapa ja kuuluu intohimoon. En osaa rajoittaa itseäni inspiroituneena.”
Reijo puolestaan ajattelee, että Johannan uupuminen kasvatti molempia jollakin tavalla, vaikka aina ei tarvittaisi näin vahvoja kasvutarinoita.
Johanna oli aina aiemmin ollut heistä kahdesta se, joka näkee kaikessa myös myönteiset puolet.
”Minä olen meistä se realisti”, Reijo sanoo.
”Eipäs, vaan pessimisti on oikea sana”, Johanna sanoo ja nauraa.
Vaikka Johannan uupumuksen ajanjakso oli parille vaikea, he eivät missään vaiheessa pohtineet lähtevänsä eri teille. Reijo ei haluaisi elää ilman Johannaa, vaikka vitsaileekin tämän yrittäneen ärsyttää häntä viimeiseen asti.
”On Reijolla kestämistä tässä vaihdevuosi-ikäisessä naisessa. Mielialanvaihteluni ja käsittämättömät raivokohtaukseni ovat meille molemmille välillä yhtä helvettiä. Reijo on ollut aika lailla ihmeissään”, Johanna tunnustaa.
”Mutta minä olen kerran sinulle luvannut, että tahdon. Sitä ei muuta mikään, asia on sillä selvä”, Reijo vannottaa.
Johanna on kiitollinen heidän välisestään luottamuksesta. Siitä, että Reijon seurassa hänellä on tilaa räiskyä. Onneksi Reijolla on tahtotila ymmärtää häntä. Sitähän elämä on: jatkuvia kasvunpaikkoja ja sitä, että annetaan puolisolle tilaa myös muuttua.
”Löydämme aina uudelleen sen alkukemian ja siemenen, joka alun pitäen meidät saattoi yhteen.”