Mutta ei tehdä niin. Siemenholvissa on selkeä rakenne. Teos alkaa sonetista ja päättyy sonettiin. Välissä neljä ilosanomaksi nimettyä haastavampaa osastoa kehystää neljää numeroitua osastoa. Numeroiduista osastoista löytyy yksitoista pitkää runoa, jotka on jaoteltu iloasanomia täsmällisempiin säkeisiin. Näiden osastojen keskellä on kirjan ydin, holviksi nimetty erillinen osio, joka on kehystetty paperin reunaa mukailevilla viivoilla.
Ilosanomat ovat omin sivunumeroin varustettuja, ikään kuin kirjoja kirjan sisällä. Ne sisältävät fragmentaarista runoilmaisua, joka lainehtii sivun laidalta toiselle. Sanojen välissä on enemmän tai vähemmän tyhjyyttä, paperin valkeaa.
Välillä säkeet jäsentyvät lyhyiksi säkeistöiksi, jotka hajoavat pian uudelleen pitkin sivuja.
Lukutyylit ovat moninaiset. Siellä täällä sivuilla viipyilevät säkeet ja irralliset sanat haarautuvat eri suuntiin mahdollistaen saman sivun lukemisen usealla eri tavalla.
Esimerkiksi eräällä sivulla ilmenevän litanian voi lukea näin:
”Huutavan / Soi, kello / Kasvaako kaisla siinä, missä ei ole rämettä / yöhyt saapuu / iskettynä maihin häpeässä omien kättensä / Miten elää tässä palvellen / sielustansa / ruoskii rikos”
Tai näin:
”Huutavan / Soi, kello / yöhyt saapuu / Miten elää tässä palvellen / Kasvaako kaisla siinä, missä ei ole rämettä / iskettynä maihin häpeässä omien kättensä / sielustansa / ruoskii rikos”
Tai peräti näin:
”Huutavan / Soi, kello / JA NIIN KUIN LAMPAAT OLETTE ITSEKIN TEURASTETUT / Kasvaako kaisla siinä, missä ei ole rämettä / yöhyt saapuu / iskettynä maihin omien kättensä / sielustansa / ruoskii rikos / Miten elää tässä palvellen”
Ja niin edelleen. Kuten lukija näkee, ei säkeillä tunnu olevan yhteistä kiintopistettä ja tekstissä on osia, jotka voivat kuulua kokonaisuuteen tai olla kokonaan sivutettavissa.
Välillä teksti vihjaa lukemaan koko aukeamaa kerralla, sillä jokin vasemmanpuoleisella sivulla alkanut jatkuu loogisemmin (tai ainakin logiikkaa muistuttavasti) oikeanpuoleisella sivulla, ei suoraan alapuolella.
Sanasalaattia plärätessä voi vaikuttaa siltä, että ilosanomat muistuttavat toisiaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Osastot muuttuvat edetessään jäsennellyimmiksi. Täydestä rikkonaisuudesta edetään paikoin tavanomaista runosäkeistöä muistuttaviin katkelmiin, joiden avulla voi päätellä jotain teoksen laajemmista pyrkimyksistä ja tematiikasta. Kolmannen ilosanoman kohdalla tekstin lainaukset ortodoksisista teksteistä korostetaan suurin kirjaimin lukijalle.
Tällaisia pieninä rakentumisen hetkinä teos on vahvimmillaan. Se antaa lukijalle pienin annoksin armoa, kunnes kerää sen pois, pulpahtaa takaisin suonsilmään:
”Jos tuleva muisti on jo tuhottu, / miten elää, mihin kantaa omansa; / mikä kaikki päättyy sinussa. // Jotka haluavat tulla muistetuiksi / ovat tuhonneet tulevat muistamiset.”
* *
Ei kuitenkaan vain paijata, sillä selkeyden vastapainona on loputtomiin toistuvia irrallisia sanojen ryppäitä, joita ei voi kuvata kuin tekstimuotoiseksi änkytykseksi. Siemenholvissa on useita kohtia, jotka pistävät miettimään projektin eksessiivisyyttä myös negatiivisessa mielessä.
Ilosanomissa on tajunnanvirtaa, jota voi kutsua poesialaiseksi, sen verran usein tätä aforismin kanssa flirttailevaa ilmaisua on kustantamolta nähty. Filanderin ehdottomaksi eduksi on sanottava, että hän iskee aforismit sirpaleiksi ennen kuin ne pääsevät loppuun asti ja rakastuvat omiin viisauksiinsa. Lukijan tehtäväksi jää miettiä, mikä huomio jäi nyt paljastumatta. Tai sitten hän kohauttaa olkiaan ja siirtyy eteenpäin.
Ilosanomien väliin jäävissä numeroiduissa osastoissa muoto on lähestyttävämpi, mutta sisältö on jäsentelystään huolimatta sanojen tsunamia:
”sillan alta lipuu / leveä lautta kuin aukko vedessä, / jäästä ja heinistä ommeltu, vaurioitunut pahka, / tuskaisa vaikka tyyni / nyljetyn äyrään nahka; / pitkänä kuin pursi unohtuneiden juhlien / keskellä seisovaa vettä se kulkee ja kantaa / vauhtiaan, vastaansanomatonta, suvereeni / poljento kuin purkautuva laulu laulun sisässä – / se lipuu. Sataa kasvoille, sataa pengerkiville, / lautta kulkee allaan virta, jonka vyöksi se on / sitonut itsensä tiukkaan, niin tiukkaan, että / verisuonet pintautuvat tahmassa pelon. / Siitä törröttää kaisloja, korsia ja paloja kelon, / joissa aurinko oli kerran hautonut jokensa mettä; / jäätynyt ruumis oli kerännyt haavoihinsa kasvit / ja irronnut kulkemaan, lävistetty, kohti avovettä. / Selkiin sataa, lamppujen puistelemiin valoihin sataa [– –]”
Esimerkissä yksittäisestä lautan lipumisesta käytetään lukuisia kuvailevia sanoja. Sama asia kerrotaan eri tavoin uudelleen, puoliksi väkinäisin riimein, jotka asettuvat säkeiden loppuun luontevasta sanajärjestyksestä piittaamatta.
Numeroitujen osastojen idea on olla ilosanomien katkelmallisuuden vastapaino. Osastoja hallitsee kielen runsaudella leikkiminen, lähes purppurainen lyriikka, joka saattaa kuvailla säetolkulla yksittäistä huomiota. Jouduin näitä lukiessani palaamaan useasti taaksepäin, sillä tipuin säesokkelossa kärryiltä. Teksti ei ole vaikeasti ymmärrettävää, mutta jatkuessaan se muodostaa omalaatuista monotoniaa. Sitä ei voi kutsua kovin kauniiksi runokieleksi, pikemminkin groteskiksi – viittaan sanalla nimenomaan koristekuviotyyliin.
Runouden ei ole välttämätöntä tai tarkoituksellista olla selkeää ja suoraviivaisen sanomallista, mutta loputtomiin toisiaan seuraavat pitkät, säkeisiin jaetut virkkeet eksyttävät lukijaa olemaan ajattelematta mitä niissä sanotaan. Jos sanotaan. Olen sitä tyypillisen tylsää koulukuntaa, jolle runouden sisältö ja muoto ovat yhtä. Mitä tekijä haluaa sanoa tulee esille siitä, miten runo on aseteltu ja rajattu. Siksi tai silti kaipaisin moderniin runouteen enemmän tuntua siitä, että runo saa seistä enemmän omilla jaloillaan ja olla vähemmän ”osa teosta”. Siemenholvi kuuluu nykyään yleiseen runouden kategoriaan, joka on kiinnostunut kokonaisuudesta, teemastaan, mutta jonka yksittäiset osat saattavat puhaltaa lukijan läpi jälkiä jättämättä.
Siemenholvia on pakko ajatella nimenomaan kirjana, kokonaisuutena, suurempana kuin osiensa summa, koska osat yksin eivät pyydä palaamaan luokseen eikä kirja kuin turhauta sieltä täältä avattuna. Sanojen monimerkityksellisyydet ja säkeiden rivitys luovat monitulkintaista tekstisäröä, mutta kokonaisuus on raskassoutuinen ja hahmoton, kaikesta hengen suuruudestaan huolimatta ihmeellisen ohuen tuntuinen. Siksi Siemenholvi on armoton, se on pakko lukea hitaasti alusta loppuun. Vakaasti edeten kirja herää henkiin, on paikoin briljantti. Välillä lukija voi turhautua loputtomana vyöryvään sanametakkaan.
Keskustelin osana kritiikin kirjoittamista toisen henkilön kanssa, joka luki kirjaa. Saadakseni perspektiiviä. Ihmetelläkseni. Hän piti ilahduttavana sitä, että kerrankin runous ”ei yritä työntää mitään kurkusta alas”.
En voi kiistää tätä huomiota enkä sen sisältämiä positiivisia mielleyhtymiä, vaikka Siemenholvilla on varsin selkeä kokoava teema, joka tulee esiin jo sen nimestä. Se puhuu paljon säilyttämisestä ja rivien välistä ihmisyyden ohimenevyydestä. Kaikki tekstistä selkeimmin esiin tuleva vihjaa ihmisen ja kirjoituksen hetkellisyyteen mutta ihmisluomusten (ja luonnon) samanaikaiseen jatkuvuuteen sekä uskoon, joka tähän jatkuvuuteen kohdistuu.
Siemenholvissa on optimismia. On pakko olla. Säilyttäminen ei ole vain siementen säilömistä Huippuvuorilla sijaitsevassa science fiction -rakennuksessa vaan kirjallisuuden, kulttuurin säilyttämistä. Kirja on holvi, sanat sen sisällä siemeniä, joista voidaan kasvattaa jotain uutta kriisien jälkeen, jos ihmisiä vain on. Eikä ilman tulevaisuuden ihmisiä holvista hyötyä olisikaan. Siemenholvi tuntuu tuhon kuvistaan huolimatta uskovan aikaan kriisin jälkeen, vaikka länsimaita riivaava pessimismi esittää jokaisen kriisin loppuna, jonka jälkeen ei seuraa enää mitään.
* *
Sitten ikävät uutiset. Totesin kritiikin alussa, että annoin itselleni lukemisen jälkeen aikaa palata mielessäni Siemenholviin. Tuntuu julmalta kirjoittaa näin, mutta tosiasia on, että en pohtinut kirjaa kertaakaan. En ole ajatellut sitä vapaaehtoisesti enkä ole halunnut selata sitä uudelleen. Teoksen kirjaimet ovat todella kuin siemenet holvissa, visusti kirjan kannen alla, ulkomaailman ulottumattomissa.
En tarkoita, ettenkö palaisi Siemenholvin pariin vielä joskus ja etteikö teos kasvaisi arvossaan vuosien kuluessa – olen kriitikko enkä meedio. Mutta tällä hetkellä, tässä ajassa, teokseen on muotonsa vuoksi vaikeaa (ei mahdotonta!) luoda henkilökohtaista suhdetta. Kunnianhimostaan huolimatta Siemenholvi tuntuu mammuttimaiselta kuriositeetilta, kuin rannalle ajautunut tajuton valas. Se tuntuu vaikealta ohittaa noin vain mutta samalla tuomitulta kuolemaan; olemaan jotain muuta, oudompaa, kuin tylsästi ”suomalaisen runohistorian merkkiteos”.
Mikko Lamberg
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.