Tämä on haastattelu, jota kirjailija Laura Gustafsson ei olisi halunnut antaa. ”Kukaan ei mielellään kerro julkisuudessa, että hänet on raiskattu.”
Ehdotus oli intiimi mutta kunnioittava ja hienovarainen. Kirjailija Laura Gustafsson ei tuntenut henkilökohtaisesti lähettäjää, mutta nimi sähköpostilaatikossa oli tuttu.
Kirjailija Maria Peura ei kierrellyt vaan meni suoraan asiaan. Lokakuussa 2022 hän ehdotti Lauralle kirjeenvaihtoa, jossa he kirjoittaisivat toisilleen kokemastaan seksuaaliväkivallasta.
Maria kertoi lukeneensa Lauran kirjoja, ja teosten rivienvälit olivat puhuneet hänelle. Intuitio sanoi, että Lauralta saisi vertaistukea, hänen kanssaan ei tarvitsisi kaunistella.
Myös Laura oli tunnistanut Marian romaaneista kivun. Se osui jonnekin, minne Laura oli haudannut asiat, joita ei ollut halunnut ajatella.
Alkoi kahden kirjailijan välinen kirjeenvaihto. Mitä enemmän he tapahtuneita asioita sanallistivat, sitä merkityksellisemmäksi kirjoittaminen muuttui. Asiat, joita Laura oli pitänyt normaaleina, alkoivat saada nimiä.
”Ymmärsin, että oli tilanteita, joissa oli tapahtunut rikos”, Laura sanoo.
Rikos oli raiskaus.
Laura Gustafsson: ”Hirveintä on, että miestä kutsutaan raiskaajaksi”
Paljon jää sanomatta. Siltä Laura Gustafssonista tuntui, kun hän kirjoitti edellistä, eläinteollisuutta käsittelevää Mikään ei todella katoa -romaaniaan. Sivuilla oli vihaa ja raivoa, mutta häpeälle Laura ei ollut antanut tilaa. Oli olo, että sisälle hautautunut möykky oli saatava ulos, muuten kirjoittaminen loppuisi.
Syntyi Lihakirja, romaani, joka johdattaa lukijan aamuun, jolloin nainen herää ilman alushousuja. Nainen muistaa painon tunteen ja jalkojen siirtelyn, miehen hotellihuoneessaan. Mieleen hiipii epäilys siitä, ettei kaikki ole mennyt niin kuin pitäisi.
Miehen ja naisen tarinat tapahtumista poikkeavat toisistaan.
Nainen yrittää vakuuttaa itsensä lieventävistä asianhaaroista: ehkä hän oli liian humalassa, teki aloitteen tai provosoi. Mieshän on mukava, ei hän varmaan tarkoittanut.
Lihakirja on kaunokirjallinen romaani, fiktiota. Laura kertoo kuitenkin ammentaneensa teokseen ympäröivästä maailmasta, kokemuksistaan ja tunteistaan. Itselleen tapahtuneita asioita, tekoja tai tekijöitä Laura ei halua eritellä.
”Tietenkään en voi sanoa, koska kohta olisin raastuvassa istumassa ja kuuntelemassa, että olen loukannut miesten kunniaa”, Laura sanoo.
Hänen mielestään yhteiskunta suojelee miehiä. Suojelu näkyy esimerkiksi siinä, ettei kukaan mielellään sano sanaa raiskaus.
”Tuntuu, että hirveintä, mitä voi tapahtua on, että miestä kutsutaan raiskaajaksi riippumatta siitä, onko mies raiskannut vai ei. Se on paljon pahempaa kuin se, että joku tulee raiskatuksi.”
Siinä maailmassa myös Laura on sisäistänyt suojelijan roolin.
Aikuiset miehet lähestyivät keikoilla teini-ikäistä tyttöä
Yksittäisiä tilanteita ja tekijöitä on ollut useampia. Ahdistelu alkoi, kun Laura oli kirkonpolttometallia kuunteleva teinityttö Mäntsälästä, joka matkusti kavereidensa kanssa festivaaleille, kävi keikoilla Lepakossa Helsingissä.
Aukesi ovi maailmaan, jossa aikuiset miehet lähestyivät. Huomio imarteli, sai tuntemaan itsensä viehättäväksi. Toisinaan lähestyminen johti siihen, että Laura ja mies päätyivät harrastamaan seksiä.
”Ikäni tuntui sivuseikalta niin itselleni kuin miehillekin. Varsinkin nuorena on tarve saada hyväksyntää.”
Laura kertoo kokeneensa seksuaaliväkivaltaa ensimmäisen kerran noina vuosina. Osa tilanteista on ollut epäselviä, harmaalla alueella. Ne eivät vastaa elokuvien kuvausta raiskauksesta. Ei ole ollut joenrannasta löytyvää kohmeista ruumista tai puukkoa, jolla olisi pakotettu puskaan.
Yhtäkään rikosilmoitusta Laura ei ole tehnyt. Osin siksi, että hän on syyttänyt itseään. Osin siksi, ettei hän ole halunnut pahoittaa kenenkään mieltä, pilata kenenkään elämää.
”Ennen kaikkea olen jättänyt rikosilmoitukset tekemättä sen takia, että minulla on ollut realistinen käsitys siitä, että en saa sitä kautta itselleni oikeutta. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin paskaa minulle itselleni.”
Todistustaakka lankeaa uhrille. Juttu kaatuu siihen, että mies kieltää. Sana sanaa vastaan ei riitä, jos muuta näyttöä ei ole.
Kyse on myös häpeästä.
”Kun joku nainen kertoo olevansa raiskauksen uhri, ensimmäinen palaute on, että tuon näköistä ei kukaan raiskaisi, nainen siis valehtelee. Jos kutsun itseäni uhriksi, glorifioin itseäni. Muut varmaan miettivät, mitä oikein kuvittelen itsestäni. Olenko joku narsisti?”
Traumaattiset tapahtumat ruokkivat turvattomuutta
Laura ajatteli, ettei seksuaaliväkivallalla olisi häneen vaikutusta. Hän on vahva, hän kestää. Hän ei hajoa palasiksi joka kerta, kun joku sanoo raiskaus. Hänen elämänsä ei ole jatkuvaa välähdyksenomaista takaumaa.
”Mutta totta kai tapahtumat ovat kumuloituneet turvattomuuden kokemuksiksi.”
Välillä on ollut vaikea rentoutua ja nukkua. Keho on ollut virittynyt ja varuillaan. On ollut vaikea luottaa miehiin.
Laura tunnistaa toistaneensa traumalle tyypillistä käytösmallia. Hän on hakenut turvaa tullakseen rikotuksi. Hän on pitänyt ruumistaan niin arvottomana, että hyväksikäyttäjät ovat vainunneet saaliin.
”Olen päätynyt etsimään korjaavaa kokemusta, jotta traumaattinen tilanne voisi päättyä jollain toisella tavalla, mutta ei se ole päättynyt. Lopulta olen ollut yhtä traumakokemusta rikkaampi.”
Kun Laura aloitti kirjeenvaihdon Maria Peuran kanssa, elämä oli kohdassa, jossa käsittelemättä jääneen käsitteleminen tuntui turvalliselta. Ikää oli tullut lisää. Parisuhde toimittaja Jari Tammisen kanssa on saanut Lauran tuntemaan, että hän on suojassa.
”Minulla on ollut tuuria, että olen löytänyt ihmisen, jolta minun ei tarvitse vaatia mitään, vaan on itsestään selvää, että minua kohdellaan suhteessa kuin ihmistä.”
Laura mietti, onko hän reilu miespuolista hahmoaan kohtaan
Taas tätä samaa paskaa. Keväällä 2025 Laura luki uutisia kaatuneesta raiskaussyytteestä ja raivostui.
Samaa vihaa Laura ei ole tuntenut rajojaan rikkoneita kohtaan. Hän on kantanut syyllisyyden, suojellut ja selittänyt.
”Kun entinen kustannustoimittajani Tarja luki käsikirjoitukseni, hän sanoi, että jumalauta, miksi olet niin kiltti kirjan miehelle. Miksi nainen on tässä kuin tiskirätti? Minun oli huomattavasti helpompi ajatella miehen kuin naisen tunteita.”
Laura mietti jatkuvasti, onko hän reilu miespuolista hahmoaan kohtaan.
Myötätunnon ulottaminen itseen on vaatinut ympärille ihmisiä, jotka ovat suuttuneet Lauran puolesta. Kun Laura kertoi eräästä kokemuksestaan ystävälleen, tämä raivostui niin, että sanoi alkavansa lähettää tekijälle postikortteja, joissa lukee: raiskaaja.
Tietenkään ystävä ei oikeasti aio tehdä niin.
”Se oli niin naurettava ajatus, aivan absurdi. Kuka nykyään edes lähettää postikortteja? Hän oli niin vihainen, että näin älyvapaa ajatus tuli mieleen. Siitä tuli hirveän hyvä olo.”
Ei kirja vain naisiin kohdistuvasta seksuaaliväkivallasta
Välillä kirjailija Laura Gustafsson lusikoi lusikallisen vegaanista puolukkatuorepuuroa ja nykäisee palan bagelista sormillaan.
Laura ryhtyi kasvissyöjäksi kahdeksanvuotiaana, kun hän ymmärsi, että hevonen, jolla hän käy tallilla ratsastamassa, on sama eläin, josta tehdään voileivän päälle päätyvä meetvursti. Viisitoistavuotiaana ruokavaliosta jäi pois kaikki eläinperäinen.
”Olin johdonmukainen lapsi. Ajattelin jo silloin, että jos en voinut syödä hevosta, miksi voisin syödä muita eläimiä.”
Lihakirja ei ole kuvaus vain naisiin kohdistuvasta seksuaaliväkivallasta. Se haastaa ajattelemaan myös sitä, mitä ihmiset tekevät tuotantoeläimille. Laura ajattelee, että lehmien keinosiemennys on raiskaus.
”Se on toisen sukuelimiin tunkeutumista ilman lupaa, ilman suostumusta. Eläin pakotetaan raskauteen ja lopuksi lapsi otetaan pois. Se on hirveää väkivaltaa.”
Kun Laura Gustafsson kritisoi julkisesti eläinteollisuutta, joku pöyristyy tai hermostuu. Viimeksi kuohautti Lauran Ylelle ohjaama Maitotyttö-kuunnelma, joka perustuu entisen maatalouslomittajan kokemuksiin maatiloilla. Seurasi syytöksiä ruoantuottajien demonisoinnista, tuohtuneen maanviljelijän haastattelua ja vihaisia sähköposteja.
Reaktiot kertovat Lauran mielestä siitä, että ihmiset eivät halua ajatella ikäviä asioita tai nähdä epäkohtia normaalina pitämässään. Sellaisesta tulee syyllinen olo, paha mieli.
Lue myös Suomenkuvalehti.fi: Arvio: Lehmän keinohedelmöityksestä raiskaukseen
Taiteen tarkoitus on saada ihminen ajattelemaan
Vaikka seksuaaliväkivalta ei ole hyvän mielen aihe, kirjoitusprosessi ei ollut raskas. Asioiden sanottaminen tuntui vapauttavalta, jopa hauskalta. Silti Lauraa mietitytti, kannattaako kirjaa julkaista. Entä jos ketään ei kiinnosta? Eikö raiskauskirjoja ole jo kirjoitettu kylliksi?
Torjutuksi tulemisen lisäksi Lauraa pelotti, miten ihmiset näkevät hänet kirjan luettuaan. Laura ei halua, että kukaan pitää häntä uhrina tai selviytyjänä. Hän ei halua tulla pelkistetyksi väkivallan kohteeksi, jolla ei ole toimijuutta.
Hän ei myöskään ole tarinan sankari, joka kääntää vaikeutensa voimavaraksi. Laura haluaa tulla nähdyksi taiteilijana.
Pelkkää taiteilijaelämää ei kirjailijan arki ole. Välillä on hätisteltävä näppäimistölle hyppäävä kissa alas, huolehdittava kuumeisten lasten voinnista, tehtävä kotitöitä, käytävä kaupassa ja vietävä naapurin koira lenkille.
On täytettävä apurahahakemuksia, istuttava alas ja kirjoitettava silloinkin, kun kaikki pään sisällä on yhtä tahmeaa mössöä. Jossain vaiheessa töhnä kirkastuu sanoiksi ja lauseiksi, taiteeksi, joka päätyy kansien väliin.
Lopulta taiteen tarkoitus on saada ihminen ajattelemaan.
”Toivoisin, että kirja herättää kysymään, ovatko asiat, joita olemme pitäneet normaaleina, normaaleita lainkaan.”
Laura Gustafsson, 42
Työ: Kirjailija, dramaturgi. Eläinoikeusakatemian taidevastaava.
Koti: Helsingin Laajasalossa.
Perhe: Tytär, puoliso toimittaja-taiteilija Jari Tamminen, Jarin kaksi poikaa ja kolme kissaa.
Ajankohtaista: Lauran seitsemäs romaani Lihakirja (WSOY) ilmestyi elokuussa 2025.
Juttu on ilmestynyt Annan numerossa 40/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Kirjailija Laura Gustafsson: ”Olen toiminut itselleni vahingollisella tavalla”
-
Kirjailija Maria Peura: ”En ole yhtä epävarma itsestäni kuin silloin, kun olin nuori ja hehkeä”
