Tarinassa päähenkilö Esme on päässyt stipendin turvin tohtori Orellin unihäiriöklinikalle, jossa hyväosaiset asiakkaat saavat ensiluokkaista hoitoa ja syövät keittiömestareiden valmistamia gourmet-aterioita. Mahdollisesti Sveitsin vuorten lomassa sijaitseva klinikka on kolkko, hajuton ja ulkomaailmasta eristetty. Unettomuuteen kokeillaan erilaisia hoitomenetelmiä, kuten meditaatiota, kirkasvalo- ja happikasvohoitoa sekä munanmuotoisessa kammiossa kellumista. Klinikan alakerrasta löytyy myös kylpylä poreammeineen ja höyrysaunoineen. Missään ei ole kelloja eikä peilejä. Öisin päähän kiinnitetään aivosähkökäyrää mittaavat anturit.
Öisin Esme myös tanssii puoliunessa balettia klinikan käytävillä, näkee hallusinaatioita, pelkää peikkomaista oliota nimeltä Ruger ja kärsii unettomuudesta. Hän ikävöi Elistä, jonka kohtalosta annetaan lukijalle aluksi vain pieniä vihjeitä. Päivisin potilaat katselevat salongissa yhtä ainoaa tv-ohjelmaa, jossa entinen performanssitaiteilija laittaa ruokaa ja kertoo tarinaa Eroksesta ja Psykhestä.
”Oudot asiat kutkuttavat oudoissa tilanteissa, mielentiloissa, ja hänen päänsä sisällä on monia huoneita. Suurimmassa osassa lienee vesivahinko.
Hänen tekee mieli valua lattialle, venytellä jäykistyneitä raajojaan ja levotonta mieltään. Hän tahtoisi muovailla aivokudoksestaan jotain virkeää, levittää varpaansa ja tasapainoilla niiden varassa, kurottaa omien rajojensa yli, mutta salongissa tulee istua nätisti, koska vain niin voi palautua.”
* *
Unettomien klinikka on kuin Olga Tokarczukin Empusionin (WSOY, 2024; lue arvio) keuhkotautiparantolan nykyaikaisempi vastine todellisuuden rajat ylittävine tunnelmineen. Tosin Klinikka O:n ajasta ei voi olla aivan varma. Tohtori Orellin käyttämä videonauhuri viitannee jonnekin 1990-luvulle.
Joka tapauksessa unihäiriöklinikka on eristyksissä vuorten lomassa kuten parantolat Empusionissa ja Thomas Mannin Taikavuoressakin (WSOY, 2024; lue arvio). Päiviä rytmittävät yhteiset ruokailut ja aktiviteetit. Aikakin on menettänyt samaan tapaan merkityksensä. Erona on kuitenkin se, ettei unihäiriöklinikalta pääse ulos.
Aikansa kuluksi Esme listaa mielessään syitä, miksi klinikan asiakkaat ovat joko potilaita tai vankeja. Tämän tapainen listaaminen taas tuo mieleen Sei Shonagonin ja Mia Kankimäen listat teoksessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013).
Valjakan kieli on hyvin kaunokirjallista ja taitavaa ja vahvistaa teoksen unihäiriöistä tunnelmaa:
”Ja tietämättä ketä, hän rukoilee: jos minulla todella on sielu, joka jonain päivänä lohkeaa aivoistani, anna sen liittyä osaksi luontoa; anna älyni tippua järviveteen sateena ja rakkauteni sukeltaa multaan, jossa se voi syleillä puiden juuria ja syntyä uudelleen silmuina. Älä anna kaiken jäädä tähän, tänne.”
Samalla koko ajan rakennetaan epäilystä, ettei kaikki ole aivan sitä, miltä näyttää. Jotain on pielessä, mutta onko niin vain Esmen pään sisällä? Kun Esme nukahtaa höyrysaunaan ja herää ikään kuin performanssitaiteilijan tv-ohjelman sisältä, sekoittuvat uni ja todellisuus keskenään. Onko taiteilija todellinen vai ei? Tehdäänkö tv-ohjelmaa sittenkin klinikan keittiöstä käsin?
* *
Tekstin puolivälissä tarinan jännite pääsee hieman laskemaan. Aiheen käsittely jää kaikesta hienoudestaan huolimatta ohuehkoksi, uhkan odotusta olisi voinut rakentaa lisää, korostaa pelkoa ja ottaa Rugerista enemmän irti. Myös Elis jää melko pinnalliseksi hahmoksi, vaikka hänen merkityksensä Esmelle on suuri. Ehkä meduusojakin olisi voinut hyödyntää tarinassa isommin, kun ne kerran on teoksen kansikuvitukseenkin valittu.
Parhaiten Klinikka O:sta jääkin mieleen tunnelma, unenomainen todellisuuden ja kuvitelman sekoittuminen, liikkuminen hämärän rosoisilla rajamailla.
Kati-Annika Ansas
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.