Aro on venäläisen kirjailijan Oksana Vasjakinan (s. 1989) toinen suomennettu romaani. Haava ilmestyi vuonna 2021. Vasjakina aloitti runoilijana, koska runoklubit tarjosivat seksuaalivähemmistöille turvapaikan ja itseilmaisun foorumin. Siperialaisen lesboaktivistikirjailijan teokset ovat kirjastojen kieltolistalla – sinänsä hämmästyttävää –, mutta kieltoja on Venäjällä aina osattu katsoa myös läpi sormien. Aro ja Haava ovat autofiktiivisiä ja muodostavat tulevan trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ne on käännetty jo useille kielille.
Tšehovin novellissa ”Aro” nuorukaista viedään sisäoppilaitokseen. Maiseman yksitoikkoisuus ja toisaalta avaruus ja vapauden tuntu sekoittuvat kotinsa jättävän nuoren vaihteleviin ajatuksiin ja tunteisiin. Arolla kohtaa ihmisiä, joita sattuma tuo eteen. Vasjakinan romaanissa raikuvat huligaanilaulut ja tupakkaa ja kaljaa kuluu, kun pikkurikollinen isä ja hänen tyttärensä Oksana ajelevat metalliputkilastia halki maan pysähdellen nuhruisissa rekkaparkeissa ja kuppiloissa. Kirjan lopussa isä on jo kuollut häpeälliseen tautiin AIDS:iin ja ollaan hautajaisissa.
Feministisen ja filosofisen kirjallisuutensa kuten myös venäläisen runoutensa lukenut Oksana peilaa itseään vanhempiensa, juuriensa ja ympäristönsä kautta, mutta romaanin identiteettipohdinta ei ole tunkkaista navankaivelua. Ja vaikka seksuaalisen poikkeavuuden häpeästäkin puhutaan, emansipaatiokaava ei kangista teosta, joka etenee kuin rekka arolla. Vasjakina kertoo tarkasti ja aistivoimaisesti maastaan Venäjästä, sen suuruudesta ja kurjuudesta, itsestään sen historiassa ja verenkierrossa.
Tyyli on yhtä aikaa karheaa ja kuulasta. Alussa on aro ja ylhäältä käsin ”se näyttää jänteiseltä, kellastuneelta lihakimpaleelta”. Astrahanin kaupunki on nihkeää kuumuutta, muovisia ikkunanpuitteita, masturbointia, haisevia työvaatteita, kärpäspaperia, Georges Bataillea, auringossa kuivaneen kusen, mädän ja lämpimän puun hajua.
Oksanan isän elämän kuvailun myötä valotetaan myös venäläistä ”Goodfellas”-elämäntyyliä, pikkurikollisten miesten arvomaailmaa, jossa on kunnian, rikoksen ja katumuksen rituaalinsa ja jossa itkevät äidit ikuisesti ja kuuliaisina vain odottavat. Dostojevskin teoksista tuttu uskonsekainen paatos on yhä tätä päivää.
Riku Toivolan suomennos välittää sekä Vasjakinan aron taikaa että sille vastakkaista arki-, jopa inhorealismia. Valitettavasti käännöksessä on myös jokunen epätarkkuus ja ontuva rakenne.
Kun jokin pisti silmään, tarkistin kohdan alkuteoksesta. Esimerkiksi tässä lyyrisen ilmavassa kuvauksessa on loppu turhaa koukertelua (kurs. minun): ”Joskus aron yllä sinnittelee pieni pilven riekale. Tyynellä säällä se roikkuu siellä noin tunnin eikä liiku mihinkään. Ajattelen mielelläni sellaisia vesihöyryn tiivistymiä. Ne näyttävät ohuilta ja haavoittuvaisilta kuin hauras kuultopaperi, mutta ne voivat saada mielen apeaksi, koska tasaisen maan ylle jähmettynyt valkoinen piste luo tyhjentävän sanattomuuden tunteen.” Alkutekstissä on ’laikku’, ei piste ja ’täydellinen mykkyys’ olisi selkeämpi ilmaisu. Toivola kääntää muuallakin täyden tai täydellisen ’tyhjentäväksi’, en tiedä miksi.
Enkä kerta kaikkiaan niele jalkovälin kääntämistä välilihaksi. Venäläinen sana tarkoittaa myös perineumia (lat.), mutta nyt on kyse hajusta, joten tarkasti rajatun alueen mainitseminen kuulostaa omituiselta.
Kun Vasjakinan aro alussa oli lihaa, lopussa se on isän sarkofagi, kuivunut meri.
Oksana Vasjakina, Aro. Suom. Riku Toivola. Romaani, 201 sivua, Otava, 2024.
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6/2024. Parnasson voit tilata täältä.
