Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Helena Juntusen ja Petri Tammisen yhteinen kirja Joskus liikaa, aina liian vähän – Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita ilahdutti erilaisena elämänkertana. Se ei kaunistellut eikä peitellyt, sen muoto oli tiivis ja teksti nautittavaa. Annoin sille neljä ja puoli tähteä sivustomme arviossa. Nyt Helena Juntusen elämäntarinat ovat siirtyneet Kapsäkin näyttämölle ja ilahduttavat taas sopivasti erilaisena musiikkiteatterina, oikeastaan pienoisoopperana.
Teatteriarvio
Joskus liikaa, aina liian vähän -näyttämöversion tapahtumapaikka on lentokentän lounge. Mikä sopisikaan paremmin näyttämään, millaista on oopperatähden elämä, kun kaikki glamouri on karsittu pois. Sama teema toistui kirjassakin: laulajan arki on työtä, fyysisestikin rankkaa, paljon matkustelua, paljon odottelua lentokentillä, monia yksinäisiä iltoja hotellihuoneessa.
Oopperalaulaja (Helena Juntunen) on matkalla Itävallan Graziin, Wagnerin Lentävän hollantilaisen esitykseen ja Sentan rooliin. Lento on myöhässä, nainen väsynyt ja edessä on esitys, josta hän on jo saanut murska-arvostelut. Yhteistyö ohjaajan kanssa ei sujunut, hänen toiveensa olivat mahdottomia toteuttaa. Tunteita oli joko liikaa tai liian vähän, ja lehdistö repi ensi-illan jälkeen laulajan esiintymisen palasiksi.
Laulajan ja baarimikon (Kari-Pekka Toivonen) kesken viriää keskustelu, jossa laulaja purkaa tuntojaan ja mies kysyy mm., miksi oopperassa pitää laulaa niin kauhealla tavalla.
Helena Juntunen esittää itseään, maailmalla kiertävää oopperalaulajaa, ja esityksen myös ohjannut Kari-Pekka Toivonen lentokentän loungen baarimikkoa. Kuva Tero Vihavainen.
Ilta oli Helena Juntusen
Kirjan teksti on Helena Juntusen, ja Petri Tammisen rooli oli innostaa, lähettää kysymyksiä, rohkaista avoimuuteen, karsia ja järjestää. Näyttämöversioon käsikirjoituksen ja sanoituksen on kirjoittanut alkuperäisteoksen pohjalta poika Tamminen eli Antti Rönkä. Käsikirjoitus on vaatinut paljon karsintaa, mutta mukana on olennainen: oopperalaulajan työ, lapsuuden ensikokemukset Oulun teatterissa, roolit, mieluiset ja vähemmän mieluiset asiat, miehet, ja vähän alkoholistakin, joka nousi kohuotsikoihin kirjan ilmestyttyä. Ja on mukana vastaus siihenkin baarimikon kysymykseen, miksi Helena Juntunen laulaa niin kuin laulaa, eikä kuten vaikkapa Adele, Dolly Parton tai Sarah Vaughan.
Kirjassa ei mystifioida taidetta tai taiteilijuutta, vaan kerrotaan kaunistelematta, millaista on oopperalaulajan työ. Se on kiirettä, repsottavia irtoripsiä ja jatkuvaa harjoittelua. Toisaalta kyyniseksikään ei heittäydytä, vaan ammatin hyvät puolet ja kauneus nähdään silloin kun ne on syytä nähdä. Halusin säilyttää saman hengen tässä esityksessä – huumorin ja melankolian, melodraaman ja aseistariisuvan autenttisuuden.”
Antti Rönkä käsiohjelmassa
Helena Juntunen loistaa omassa tarinassaan. Tunneskaalaa riittää väsymyksestä riehakkuuteen ja herkkyydestä lähes roisiuteen. Tähti ja samalla työtä tekevä nainen. Ja laulu sitten, skaalaa riittää siinäkin Iiro Rantalan ”vaatimaan” ylä-ääneen asti.
Kirjasta on erityisesti jäänyt mieleeni, miten mielenkiintoisesti Juntunen siinä selitti, millä tavoin oopperalaulajaa tekee koko kehostaan instrumentin ja mikä rooli eri ruumiinosilla siinä on. Tällaiseen yksityiskohtaisuuteen näytelmämuoto ei taivu, mutta sitä paremmin hän pystyy esityksessä näyttämään insrumenttinsa toimijuuden.
Iiro Rantalan musiikki soi esityksessä lähes koko ajan. Se on onnistunut kokonaisuus vaihtelevia tyylejä vahvoista jazz-vaikutteista musikaaleihin. Huipputrio, Rantala pianossa, Jukka Perko, saksofoni, ja Ville Herrala, basso, saivat esityksen aikana myös oman jazz-hetkensä, ja Helena Juntunen hengähdystauon.
Sävellykset olivat Iiro Rantalan (vasemmalla) ja hän vastasi esityksen musiikista yhdessä Jukka Perkon (saksofoni) ja Ville Herralan (basso) kanssa. Kuva Tero Vihavainen.
Överiä
Ooppera on äärimmäisyyksien taidetta, ”överiä”, kuten Juntunen sitä esityksessä kuvaa ja myös näyttää. Kari-Pekka Toivosen ohjaus ei vedä mitään kokonaisuudessa överiksi, esityksen pituudesta (n. 70 minuuttia ilman väliaikaa) alkaen.
Murhanhimoa oopperadiivan elkeissä. Kuva Tero Vihavainen.
Tekstissä on lukuisia pieniä viittauksia, jotka tuovat mukaan huumoria ja keveyttä ja samalla kertovat paljon oopperalaulajan työstä. Juntunen vertaa oopperalaulajaa huippu-urheilijaan ja letkauttaa, että aitajuoksijalla ja oopperalaulajalla roolissaan on yhteistä myös irtoripset. Rakkauskohtauksessa kollegan sylissä maatessaan hän haistelee miehen hiuksista Suomen tuliaisena tuomaansa shampoota ja miettii, miten oopperalaulajan koulutus on yksi kalleimmista. Överillä on hintansa.
Yleisö kiitti hienosta kokonaisuudesta raikuvin suosionosoituksin, ja ensi-illassa lavan reunalle kannettiin ennätyksellinen määrä kiitoskukkia. Näihin kiitoksiin yhdymme kanssani ensi-illassa olleen Minnan kanssa.
Joskus liikaa, aina liian vähän
Musiikkiteatteri Kapsäkki, ensi-ilta 1.10.2025, esitykset 25.10. asti ja uudelleen huhtikuussa 2026.
Alkuperäisteksti: Helena Juntunen ja Petri Tamminen
Käsikirjoitus ja sanoitukset: Antti Rönkä
Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen
Sävellys: Iiro Rantala
Lavastus-, valo-, ja äänisuunnittelu: Max Marshall
Rooleissa: Helena Juntunen ja Kari-Pekka Toivonen
Muusikot: Iiro Rantala (piano), Jukka Perko (saksofoni) ja Ville Herrala (basso).
Tässä vielä linkki blogimme juttuun Helena Juntusen ja Petri Tammisen kirjasta Joskus liikaa, aina liian vähän: (KLIK)
Tässä linkki Musiikkiteatteri Kapsäkin sivuille: (KLIK)
Aiheeseen liittyy