Neljä astronauttia ja kaksi kosmonauttia asuttavat kansainvälistä avaruusasemaa. Yhden vuorokauden aikana he kiertävät maapallon 16 kertaa.
Siinä lyhykäisyydessään brittikirjailija Samantha Harveyn (s. 1975) Booker-palkitun Kiertoradalla-romaanin tapahtumasisältö. Kirjailija on luonnehtinut teosta avaruuspastoraaliksi. Se on osuva luonnehdinta, koska romaanin viehätysvoima kumpuaa Harveyn lyyrisestä tavasta kuvata kotiplaneettamme kauneutta ulkopuolisesta – ”jumalallisesta” – perspektiivistä.
Virkkeet ovat välillä kuin proosarunoa, ja suomentaja Johanna Laitila ansaitsee kiitokset niiden soljuvuudesta: ”Utuinen vaaleanvihreänä kimmeltävä meri, utuinen mandariininvärinen maa. Tämä on valosta helisevä Afrikka. Valon saattaa melkein kuulla sisälle asti.”
Varsinaista juonta ei ole. Avaruusaseman miehistö hoitelee arkisia tehtäviään ja kuluttaa aikaansa erilaisissa huvituksissa ja keskusteluissa. Maapallon tuijottelu ei kyllästytä heitä, vaikka he ovat tehneet sitä useita kuukausia. Välillä kerronta kulkee monikossa ja esittää astronautit ja kosmonautit kollektiivina: yksi on avaruusaseman sydän, toinen mieli, kolmas kädet, neljäs sielu, viides omatunto ja kuudes hengitys.
Välillä kerronta taas sukeltaa yksityisiin tajuntoihin ja muistoihin. Kullakin miehistön jäsenellä on omat mieltä painavat asiansa maapalolla, osan niistä he pitävät sisällään, osasta uskoutuvat työtovereilleen.
Draaman kaaria ei Kiertoradalla rakentele, ellei sellaiseksi lasketa Tyynellä valtamerellä nousevaa taifuunia, josta miehistö raportoi Maahan. Sykettä nostavia vaaratilanteitakaan ei synny, kun avaruuskävelytkin sujuvat vankalla rutiinilla.
Kiertoradalla korostaa tarinan sijasta havaintoa, näkemisen ja ymmärtämisen problematiikkaa. Avaruudesta katsottuna Maa näyttää toisenlaiselta kuin kartastoissa: ”Ei näy seiniä eikä muureja – ei heimoja, ei sotaa eikä korruptiota eikä mitään syytä pelkoon.”
Etäisyyden synnyttämä harmoninen haavekuva pirstoutuu tarkemmassa syynissä: valtamerten saastumisen ja lämpenemisen merkit näkyvät avaruuteen, samoin vetäytyvät ja hajoavat jäätiköt ja tulvineet, muotonsa menettäneet joet.
Kiertoradalla ei pelkästään kuvaa planeettamme kauneutta vaan tuo esille myös kauneuteen sisältyvän haavoittuvuuden.
Yksi astronauteista saa toimittajalta vastattavakseen kysymyksen: ”Miten me kirjoitamme ihmiskunnan tulevaisuuden?”
Kysymys itsessään kuvastaa lajimme vankkumatonta itsekeskeisyyttä. Entä jos tulevaisuus kirjoittaakin meidät?
Samantha Harvey: Kiertoradalla. Suomentanut Johanna Laitila. 170 sivua. Otava, 2025.
