Keväällä 2020 Jenni lopetti sääriensä sheivaamisen haastaakseen itsensä ja vallitsevat kauneusihanteet. Havaittuaan, miten vaikeaa sileiden säärien ihanteen uhmaaminen on, hän päätti olla se samaistuttava esikuva, jota olisi itse tuolloin kaivannut.
Kun Jenni Rotonen, 41, päätti koronakeväänä antaa jalkakarvojensa kasvaa, hän yllättyi, miten epämukavia tunteita se hänessä aiheutti.
“Huomasin, että pelkkä ajatuskin karvaisista sääristä tuntui ahdistavalta. Se osoittaa, miten vahva normi naisten karvattomat sääret yhteiskunnassamme ovat. Halusin haastaa sitä ja itseäni.”
Kun karvat kasvoivat, Jenni yllättyi. Hän tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin edes kunnolla nähnyt säärikarvojaan, sillä oli sheivannut ja sokeroinut niitä koko elämänsä.
Lue myös: Suositun Pupulandia-brändin Jenni Rotonen otti rescue-koiran – muistuttaa arjessa tärkeästä asiasta
“Huomasin olevani aika karvainen. Vaaleista ja hennoista hiuksistani huolimatta säärikarvani ovat melko tummia, pitkiä ja kihartuvia. En tiennyt, olenko poikkeus, sillä naisten säärikarvoja ei näe missään.”
Karvojen kanssa samassa tahdissa kasvoi myös häpeä, jota lähestyvä kesä ja lyhenevät lahkeet eivät varsinaisesti helpottaneet. Jenni ei kuitenkaan halunnut antaa häpeälle periksi.
“Päätin, että tartun sheiveriin vasta, kun olen päässyt yli karvaisten säärien aiheuttamasta häpeästä. Aloitin yhden naisen ihmiskokeen.”
Jenni uskoo, ettei moni nainen todellisuudessa tiedä miltä omat säärikarvat näyttävät, sillä karvat eivät kasva samaan tahtiin. Hänen havaintojensa mukaan todellinen karvojen määrä selviää vasta 5–6 kuukauden jälkeen.
© Jenni Rotosen kotialbumi
Viisi vuotta myöhemmin kipuilu tuntuu absurdilta
Nyt tuosta hetkestä on viisi ja puoli vuotta ja Jennin sääret ovat edelleen karvaiset. Syy ei kuitenkaan ole häpeässä, sillä sen Jenni on pääosin selättänyt.
“Nyt tuntuu absurdilta, miten vaikeita tunteita kävin silloin läpi. Sitten taas toisaalta se ei ole yhtään absurdia, sillä olin nähnyt, millaista raivoa ja kuvotusta karvaiset naiset ihmisissä aiheuttavat.”
Tällä Jenni viittaa raiskaus- ja tappouhkauksiin, joita julkkisnaiset, kuten malli Arvida Byström ja näyttelijä Lola Kirke ovat saaneet osakseen esiintyessään mainoksissa ja tapahtumissa karvaisin säärin tai kainaloin.
Lue myös Kotiliesi.fi: Oma sukunimi alkoi häiritä Saria – otti uuden nimen, jota ei ole kellään muulla maailmassa
Alkuun myös Jenni jännitti ja häpesi. Ensimmäisenä kesänä hän saattoi vaihtaa kadunpuolta reaktioiden pelossa, jos vastaan tuli esimerkiksi työmiehiä vilisevä työmaa. Uloslähteminen paljain säärin oli tuohon aikaan joka kerta ahdistavaa.
“Enää en pelkää tai häpeä. En edelleenkään pidä karvaisista sääristäni, mutta ne eivät myöskään häiritse tai rajoita minua. Ne vain ovat. Paljon on siis muuttunut reilussa viidessä vuodessa.”
”Ehkä voisin itse olla se joku”
Vaikka Jenni kokee itse kulkeneensa pitkän matkan kuluneiden vuosien aikana, yhteiskunta ei ole edennyt samassa tahdissa. Siksi Jenni jättää edelleen sääret sokeroimatta.
“Selätettyäni pelon ja häpeän totesin, että pelkäsin ja häpesin, sillä en nähnyt ympärillä ketään itseni kaltaista, joka rikkoisi naisille asetettua karvattomuuden normia. Totesin, että ehkä voisin itse olla se joku.”
Jenni siis päätti olla se muutos, jonka hän halusi maailmassa nähdä. Näin siitäkin huolimatta, ettei se aina ole hauskaa tai helppoa.
“Yksittäisissä hetkissä sosiaalinen stigma ja sen aiheuttama häpeä nostaa edelleen päätänsä. Olen esimerkiksi saattanut pohtia häihin osallistuessa, että ajatteleekohan joku, että olen epäkunnioittava, jos saavun paikalle karvaisissa säärissä. Ihan älytöntä!”
Toisaalta Jenniä myös kiehtoo kontrasti, jota hänen muuten huoliteltu ja monelta osin kauneusihanteiden mukainen ulkomuotonsa aiheuttaa, kun sen yhdistää karvaisiin sääriin, joita Jennin kuuleman mukaan saatetaan pitää jopa merkkinä “elämänhallinnan ongelmista”.
“Kontrasti on kiinnostava erityisesti juhlapukeutumisessa, kun olen muuten täysin huoliteltu, mutta korkkareihin sujautetut sääreni ovat karvaiset. Se kenties lähettää viestin, ettei kyseessä ole vahinko, vaan sääreni ovat karvaiset tarkoituksella.”
Sittemmin Jenni on antanut säärikarvojen lisäksi myös kainalokarvojensa kasvaa. Se oli hänelle huomattavasti pienempi pala purtavaksi.
© Jenni Rotosen kotialbumi
Karvaisuus ei ole preferenssi, vaan todellisuus
Viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana Jenni kertoo sheivanneensa säärensä pariin otteeseen. Molemmat kerrat tapahtuivat talvella: ensimmäisen kerran uteliaisuudesta ja toisen kerran ihonväristen sukkahousujen takia, jotka Jennin oli puettava juhla-asun kanssa.
“Ajatus läpikuultavien sukkahousujen alle liiskautuneista säärikarvoista oli siinä hetkessä minulle liikaa. Silloin annoin visuaaliselle silmälleni periksi.”
Jenni painottaakin, ettei hän varsinaisesti valitse tai halua olla karvainen. Se on harhaluulo, johon hän törmää usein edelleen.
“En halua, että sääreni ovat karvaiset, vaan ne ovat sitä, halusin tai en. Sheivaaminen on valinta, karvat eivät.”
Jennin mukaan hänelle todetaan usein, että ‘hyvä jos tykkäät karvaisista sääristäsi, mutta itse haluan pitää sääreni sileinä’. Hänen mukaan kyse ei kuitenkaan ole siitä, mistä kukakin pitää, vaan enemminkin miksi siitä pidetään.
”Kehotan pohtimaan, että mistä se halu kumpuaa? Mistä preferenssi sileisiin sääriin on peräisin? Miksi meistä lähes kaikilla olisi sama preferenssi, jos se olisi lähtöisin meistä itsestämme?”
Jenni kertoo pitävänsä itsekin sileitä sääriä kauniina – nimenomaan naisilla.
“Meidät on ehdollistettu ajatukseen, että naisella karvat ovat rumat, epäsiistit ja ällöttävät, mutta emme ajattele niin miesten säärikarvoista. Tämä sukupuolittunut suhtautuminen tekee ristiriitaisen siitä ihanteesta, josta halumme pitää sääret sileinä kumpuaa.”
Jenni muistuttaa, että opittu ja omaksuttu sileiden säärien ihanne saa naiset myös käyttämään valtavasti aikaa, ajattelua ja rahaa karvoihin ja niiden poistamiseen.
“Häpeämme kollektiivisesti luonnollista olomuotoamme. Kapinoin eli annan karvojeni olla siksi, että toivoisin, ettei asian tarvitsisi olla niin.”
Ihannemaailmassa kapinaa ei tarvittaisi
Jenni painottaa, että jokaisella on oikeus omaa kehoa koskeviin valintoihin – niin myös hänellä.
“Jos joskus haluan lopettaa tämän kapinan, minulla on siihen oikeus. Ihannemaailmassa koko kapinaa ei enää tarvittaisi, sillä naisten karvoitus olisi yhteiskunnassa niin neutraali asia, ettei siitä tarvitsisi kirjoittaa lehtiartikkeleita.”
Jenni myöntää, että on välillä kyllästynyt koko keskusteluun.
“Kun on itse mennyt ajattelussaan niin paljon eteenpäin, välillä pohtii, että miten tästä keskustellaan vielä vuonna 2025? Sitten taas, kun asian laittaa perspektiiviin, ymmärtää, että naiset ovat kapinoineet kainalokarvoineen 1960-luvulta lähtien. Mitä siis kuvittelin tapahtuvan reilussa viidessä vuodessa?”
Jotakin kuitenkin on tapahtunut. Kesän alussa Jenni nimittäin sai seuraajaltaan viestin, jossa tämä pyysi Jenniltä tsemppiä, jottei tarttuisi sheiveriin paineen edessä. Jenni lähetti seuraajalleen kuvan karvaisista jaloistaan ja se riitti.
“Silloin olin juuri itsekin pohtinut muutamaan otteeseen, että olisi niin paljon helpompaa vain ajella karvat ja antaa olla. Sen viestin jälkeen totesin, että karvat on ja pysyy.”
Sinua voi kiinnostaa myös:
