Kustannustoimittajana ja musiikkikirjoittajana tunnetun Samuli Knuutin tuore romaani Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä on poikkeuksellinen julkaisu. Liki parin vuosikymmenen mittaisella kriitikon urallani en aiemmin ole törmännyt yli 800-sivuiseen esikoisteokseen.
Imageen tekemässään esseessä Knuuti kertoo halunneensa kirjoittaa niin hyvän kirjan, että se ”olisi kuin tuomarin pillinvihellys pelin päättymisen merkiksi”.
Knuutin esikoista kohtaan on odotuksia takuulla muillakin kuin tekijällä itsellään. Erityisesti 1990–2000-luvuilla hän oli suomalaisen popkirjoittamisen terävin kynä, joka osasi pistää tarkasti kohteeseen mutta myös venyttää vertauskuvansa taivaankannen mittakaavaan.
Nyt kun jötkäle on laskeutunut keskuuteemme, onko kirjallinen peli siis kerrasta poikki? Sen selvittäminen vie elämästäni tunteja yhden vuorokauden verran. Niitä en enää saa takaisin.
Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, noin 2030–2040-luvulle. Ihmispäähenkilöt ovat menestyskirjailija Klaus Pettymys ja kustannustoimittaja Niku Nuutti. Jo Nuutin nimi vihjaa siihen, että hän saattaa olla etäistä sukua tekijälle.
Rokkarin näköinen, alkoholisoitunut ja varsin itseriittoinen Pettymys puolestaan jakaa osan dna:staan edesmenneen Miki Liukkosen kanssa. Pitkä kohtaus, jossa Nuutti kantaa Pettymyksen arkkua, tuo mieleen uutiskuvat Knuutista kantamassa Liukkosen arkkua. Kirja on Liukkoselle monessa velkaa.
Knuutin kehittämä kirjallinen muuntohuume cranium vaikuttaa ”kuin olisi heittänyt geligniitilllä täytettyjä arpakuutioita. Lopputulosta ei tiennyt kukaan.” Koko kirja on kuin tämän craniumin vaikutuksen alaisena kirjoitettu, sattumanvaraisten aihelmien kudos.
Liukkonen osasi yhdistää romaaniksi vaikka Wikipedian random-nappia painamalla esiin tulleet artikkelit. Knuutin yritys on jäykempi ja ilottomampi. Kolumnistin kirjoittama mammuttiromaani on kooltaan suuri lähinnä siksi, että kerronta pysähtelee jokaisen puheenaiheeksi kelpaavan asian kohdalla.
Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kaikki tuntuu olevan kaukaisuudessa, jahkailevan kertojan takana, joka jumittuu koko ajan sulkulauseisiin pohtimaan yksittäisten sanojen merkityksiä tai vaikka sähköpotkulautoja, joita ei vain saada kielletyksi.
Knuuti on kertonut sijoittaneensa teoksen tulevaisuuteen väistääkseen nykyhetken ”kulttuurillisen tauhkan”. Juuri sitä teos kuitenkin pursuaa, vaikka äänikirjoista valitetaan tulevaisuudesta käsin.
Kolmas päähenkilö on rattaista ja väkipyöristä koostuva koneisto, jonka salaisuutta varjelee sille vuosituhansien aikana vihitty veljeskunta. Koneiston orjia ovat tämän maailman kirjailijat.
Ilman koneistoa meillä ei olisi tarinoita, mutta se ei myöskään pysy käynnissä ilman niitä. Ja nyt, kirjan tapahtumahetkillä, se on alkanut yskiä, lopetella toimintaansa.
Lukemisen loppu tarkoittaa maailmanloppua, jonka salainen veljeskunta haluaa keinoja kaihtamatta estää. On siis murhia, myrkytyksiä, katoamisia, uusia huumeita ja kidutusta – kaikki tämä suuremman hyvän vuoksi, että kerrottu maailma ei loppuisi.
Eräässä jaksossa Klaus Pettymys viedään kuvitteelliseen Afrikan valtioon, jota kiinalaiset hallitsevat. Imagen esseessään Knuuti kauhisteli, miten onnistuisi kirjoittamaan Afrikasta, jota ei tunne: ”Jos päähenkilöni joutuisi alkuperäisasukkaiden hoidettavaksi, joutuisin tekemään paljon taustatyötä heimokulttuureista ja ties mistä.”
Olisi kannattanut jättää kirjoittamatta tai ottaa asioista selvää. Ihmisten mustuutta eksotisoidaan, kurjuutta kauhistellaan.
Jo 40 vuotta sitten postmoderni romaani osasi puhua aiheesta huomattavasti tarkemmin. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema herätti kohua Tansaniaan sijoittuvilla jaksoillaan ja kehitysavun kritiikillään. Pulkkinen tiesi mistä kirjoitti ja oli tehnyt valtavan taustatyön.
Ennen oli kunnollista, jopa postmodernismi.
Kirjan idea, kertomusteollisuuden ylistys ja kritiikki romaanimuodossa, on oivallinen. Harmi vain, että toteutus estää nauttimisen.
Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. 857 sivua. WSOY, 2025.
