Petri Merenlahti pohtii kolmannessa runokokoelmassaan, miten maailma muuttuu, kun vainajat eivät enää pidä yhteyttä eläviin.
Postuumisti ilmestyneissä Korsikan päiväkirjoissaan (Merkintöjä Korsikasta, suom. Oili Suominen, 2015) W.G. Sebald kirjoittaa: ”Vainajat ovat vielä meidän lähellämme, mutta toisinaan ajattelen, että ehkä he pian katoavat.” Tämä on runoilija Petri Merenlahden uuden kokoelman mottolause.
– Sebaldin ajatus teki minuun vaikutuksen, kun törmäsin siihen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, Merenlahti sanoo. – Elävien väkiluku kasvaa koko ajan, mutta vainajien läsnäolo ei ole enää osa arkea. Kuolleet saapuvat vaatimaan oikeutta ja sovintoa enää vain kauhuelokuvissa. Aaveet riivaavat fyysisten rikospaikkojen sijaan ihmismieltä. Tämä on Merenlahden mielestä valtava muutos eletyssä todellisuudessa ja siinä, miten käsittelemme menneisyyttä. Maailmasta on tullut kokonaan toisenlainen.
Murroksen voi nähdä spiritualismin nousussa 1800-luvun puolivälistä alkaen. Omaiset halusivat säilyttää yhteyden kuolleisiin läheisiinsä, vaikka uusi maailmankuva ei tarjonnut entisiä välineitä. Välittäjiksi syntyi meedioiden ammattikunta.
– Suhde läheiseen ihmiseen ei pyyhkiydy pois tämän kuollessa, Merenlahti pohtii. Siksi maailmankuvan tyhjeneminen materialistiseksi on haaste niin kielelle kuin mielelle. Surutyön joutuu tekemään eksyksissä, rakas ei ole vain poissa vaan kadonnut.
Rakkaus, kuolema ja runous, aina vain? – Kaiken uhallakin, Merenlahti naurahtaa. Guns and roses. Kun kerran kirjoitan runoja, miksi en saman tien kirjoittaisi rakkaudesta ja kuolemasta?
Merenlahden kokoelma on minimalistisen lyhyt ja niukkasanainen. Harvoja säkeitä rytmittävät Juha Mustanojan samanhenkiset kuvat. Ovatko rakkaudesta ja kuolemasta kertovat runotkin katoamassa maailmasta vainajaväen myötä?
Arvostelukappaleet ja haastattelupyynnöt: Anita Salo, anita@basambooks.fi