Arktinen ei ole enää geopoliittisen rauhan alue. Halusimme tai emme, siellä mitataan nyt valtaa, ei vain lämpötilaa. Venäjä hallitsee pohjoisia merireittejä ydinkäyttöisillä jäänmurtajillaan, ja Kiina liittolaisensa perässä. Yhdysvallat kamppailee nyt Suomen avulla vanhentuneen kalustonsa kanssa, ja Kanada etsii vielä suuntaa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin paine niskassaan. Tässä pelissä Suomella on paikka, jota emme ehkä vielä täysin ymmärrä.
Suomi rakentaa yhdessä Yhdysvaltojen ja Kanadan kanssa uuden sukupolven turvallisuusjäänmurtajia, joihin tulee puolustuksellinen aseistus. Tehty sopimus on onnistuminen. Se on enemmän kuin vientisopimus, se voi olla potentiaalisesti nerokas strateginen siirto. Meistä on tulossa osa läntisen maailman arktista puolustuslinjaa, ei vain tarkkailija reunan takana.
Mutta yksi kysymys jää auki: uskallammeko katsoa pidemmälle?
Kun Yhdysvallat, Britannia ja Australia sopivat ydinsukellusveneiden yhteisestä kehityksestä (ns. AUKUS-sopimus), ne tekivät enemmän kuin teknologisen liittouman. Ne jakoivat keskenään luottamusta ja strategista vastuuta. Sama hetki on nyt Suomella – pohjoisessa.
Turvallisuusjäänmurtajiin tulee puolustuksellinen aseistus.
Jos AUKUS antoi Tyynenmeren liittolaisille sukellusveneitä, miksei Suomi voisi rakentaa arktisen vastineen: huoltovarmuutta ja turvallisuutta lisääviä ydinkäyttöisiä siviili- ja sotilasjäänmurtajia, jotka pitävät pohjoisen reitit avoimina päästöttömällä polttoaineella? Yhdysvalloilla on reaktoriosaaminen, Kanadalla vahva siviilipuolen ydinvoimakokemus. Suomella on jää ja maailmanluokan kyky hallita sitä.
Teknologiasiirron suunta on käännettävissä myös kotiin päin. Suomi voi olla jäänmurtajayhteistyössä enemmän kuin kumppani, se voi olla suunnannäyttäjä. Jos kehitystyö, suunnittelu ja reaktori-integraatio tapahtuvat jatkossa muualla, olemme jälleen alihankkijoita, emme tulevaisuuden rakentajia. Samalla Venäjälle jää pelimerkki käytettäväksi Trumpin Yhdysvaltojen suhteen.
Tavoite ei ole vain rakentaa aluksia muille, vaan kehittää omaa arktista ja samalla myös siviilikäyttöön soveltuvaa ydinteknologiaa. Se ei tarkoita salailua tai riskinottoa, vaan päinvastoin: vastuullista, läpinäkyvää ja demokraattisesti valvottua teknologista johtajuutta. Se olisi samalla viesti koko lännelle, että Euroopan arktinen ei ole enää vain muiden vastuulla.
Mitä se käytännössä vaatisi? Ensinnäkin poliittista rohkeutta. Tarvitaan parlamentaarinen päätös siitä, että Suomi voi kehittää ydinvoimalla toimivia jäänmurtajia. Suomeen voitaisiin perustaa arktisen ydinteknologian tutkimuskeskus, jossa yhdistyisivät VTT:n, Aalto-yliopiston ja telakkateollisuuden osaaminen yhdistettynä Yhdysvaltojen osaamiseen esimerkiksi ydinsukellusveneissä.
Siviilikäyttöinen pienreaktorilla toimiva tutkimusalus voisi toimia turvallisen pilotin ensimmäisenä askeleena, joka rakentaa osaamista ja luottamusta. Tarvitaan liittolaisten tuki. Yhdysvallat ja Kanada eivät ainoastaan kaipaa lisää jäänmurtajia, vaan luotettavaa kumppania, joka voi rakentaa niitä heidän kanssaan. Ydinteknologian jakaminen vaatii myös poikkeuksia kansainvälisiin sääntöihin (esim. IAEA:n tarkastuksista), mutta ne ovat hyväksyttävissä, koska teknologian jakaminen vahvistaa liittoutuneiden kykyä Venäjän ja Kiinan kaltaisia uhkia vastaan.
Miksi tämä kaikki on tärkeää? Arktinen alue on huoltovarmuusreitti ja samalla turvallisuushaaste. Jos me emme ole siellä, joku muu on. Ydinkäyttöinen jäänmurtaja ei ole uhka, vaan turvatakuun konkreettinen muoto ja ankkuri. Se kertoo, että länsi aikoo pysyä pohjoisessa ja että Suomi on osa ratkaisua, ei pelkkä sivustakatsoja.
Kun arktinen jää ohenee ja suurvallat valtaavat sen reittejä, meidän on päätettävä: haluammeko olla rakentajia vai alihankkijoita, suunnannäyttäjiä vai seuraajia.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.), dosentti ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, joka työskenteli aiemmin Ulkopoliittisen instituutin johtajana.