Michael Poulsen yllyttää yleisöä äänekkääseen osallistumiseen. Ville Laine
Volbeatin riffijyrä toimii mahtavalla tavalla kuin, no öljytty moottori, kirjoittaa Ville Laine arviossaan.
Tänään 13:20
Volbeat on kuin huippuunsa viritetty 1970-luvun Dodge Chargerin V8-moottori, joka syö maantiellä kilometrejä rouhean moottorin murinan säestämänä vastustamattomalla voimalla. Vaikka trendikkäämpi vaihtoehto olisi siisti sähköauto, vertauksena vaikkapa Taylor Swift, niin Volbeatin, kuten muskeliautonkin, raa’assa voimassa on jotakin kiehtovaa ja mukaansatempaavaa.
Volbeat täytti Nokia-areenan lähes äärimmilleen, mutta ei ota asioita turhan vakavasti, vaan kappaleet voi soittaa vaikka niin sanotusti kieli poskessa. Ville Laine
Tanskalainen Volbeat nousi areenaluokkaan viimeistään kuudennella albumillaan Seal the Deal & Let’s Boogie vuonna 2016. Yhtye on nähty maassamme verrattain usein ja mikä on Volbeatin Suomessa käydessä, sillä suomalaiset tuntuvat rakastavan tätä Elviksen, Johnny Cashin ja Metallican risteymää varauksetta, josta osoituksena voidaan pitää keskellä viikkoa olevalle Nokia-areenan keikalle raahautunutta kymmentuhatpäistä yleisöä. Vaatimattomuudesta yhtyettä ei voida myöskään syyttää, onhan meneillään oleva kiertue nimeltään Greatest of All Tours. Onko siis kyseessä paras kiertue koskaan, siitä oli lähdettävä ottamaan selvää keskiviikkoisessa illassa.
Amy Walpolen raivokas karisma kannatteli Witch Feveria. Ville Laine
Yksin ei Volbeat tietenkään liikkeellä ollut, vaan lämmittelijöitä saatiin lavalle kaksin kappalein. Ensimmäisenä oli vuorossa manchesterilaisyhtye Witch Fever, joka vaikutti saavan tässä vaiheessa paikalle saapuneen yleisön lähinnä hämilleen, joskin taputtamaan toki kohteliaasti kappaleiden välissä. Yhtyeen laulaja Amy Walpole lauloi ja kirkui vakuuttavasti äänijänteitään säästämättä parikymmenminuuttisen setin läpi, tuoden jostain syystä mieleen Velcran Jessi Freyn vastaavat.
Witch Feverin raivo on vahvasti punkin suuntaan nojallaan, vaikka haisuja doom-metallista ja industrialistakin oli havaittavissa. Permannolla joku kuiskutti seuralaiselleen, että ”tää on tätä ranteet auki -musiikkia”, joka tavallaan kuvaa kyllä yhtyeen menoa melko täsmällisesti, jopa kirjaimellisesti kuullun Reincarnaten lyriikoissa: ”Pressed for time I realise, Cut myself to be baptised”.
Witch Fever jatkoi osaltaan sarjaa, jossa lämmittelijät ovat aivan jotain muuta kuin pääesiintyjä. Tuntui että yhtye oli tyylillisesti väärässä paikassa ja muutenkin homma toimisi varmasti paremmin klubiolosuhteissa kuten Olympia-korttelissa tai YO-talolla (jos se olisi avoinna). Toki yhtye sai sanomalleen näin enemmän kuuntelijoita, sillä hallissa oli tässä vaiheessa varmaan pari-kolmetuhatta ihmistä menoa ihmettelemässä. Walpolen ”Free Palestine” anti-fasismipuhekaan ei oikein saanut illan yleisöltä sen kummempia reaktioita aikaan. Yhtye on julkaisemassa toista albumiaan, kuinka muutenkaan kuin tulevana Halloweenina, joten ehkä heistä täälläkin vielä kuullaan. Vaikka he tänään ehkä olivatkin väärässä paikassa, niin omassa viitekehyksessään oli varsin pätevää toimittamista ja klubille menisin heitä toistekin kokemaan.
Bushin Gavin Rossdalen karisma ei ole kadonnut mihinkään vuosien saatossa. Ville Laine
Ennakkoon ajateltuna myös nimekkäämpi illan lämppäreistä, eli brittiläinen Bush, oli myös oudohko valinta lämppäriksi. Tunnetaanhan yhtye Nirvanan jälkimainingeissa ponnistaneena grunge-aallon edustajana, joka Volbeatille tuntui lämmittelijänä aivan yhtä oudolta valinnalta kuin Witch Feverkin. Täytyy silti sanoa, että henkilökohtaisesti odotin Bushia jopa enemmän kuin illan pääesiintyjää, sillä Bush on maassamme huomattavasti harvinaisempi vierailija. Yhtye hajosi aikoinaan vuosituhannen vaihteessa ja varsinainen heyday Bushilla oli 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Bush koki kuitenkin uuden tulemisen reilun kymmenen vuotta sitten uudella kokoonpanolla, ainoana alkuperäisjäsenenä ollen laulajakitaristi Gavin Rossdale.
Gavin Rossdale ja Chris Traynor pistivät pystyyn oman circle pitin pyörien kahdestaan lavan rampilla. Ville Laine
Rossdale ja kumppanit olivat vääntäneet säröjä kovemmalle ja setin alkaessa yhdellä tunnetuimmista kappaleistaan Everything Zen ensialbumilta Sixteen Stones, palaset päässäni loksahtivat paikoilleen ja omissa kirjoissani teki yhtyeen läsnäolon ymmärrettävämmäksi. Tässä vaiheessa reilun puolillaan oleva halli antoi jälleen kohteliaasti väliaplodeja, mutta mitään suurempaa osallistumista ei Bushkaan saanut aikaan. Toki kännykkävalot leiskuivat riisutussa versiossa Swalloved-hitistä, mutta siihen osallistuminen taisi pääosin jäädä. Taitaa olla, että suuri osa varsinkaan nuoremmista katsojista ei ole Bushista koskaan kuullutkaan.
Bush vuonna 2025: Chris Traynor, Gavin Rossdale, Nik Hughes ja Corey Britz. Ville Laine
Bush pitäytyi vajaan tunnin setissään pääosin nykykokoonpanon aikakauden tuotoksissa, joista esimerkiksi I Beat Loneliness ja Quicksand osoittautuivat riffijyriksi, Rossdalen ja kitaristi Chris Traynorin tehdessä oman circle pittinsä lavan yleisön sekaan työntyvällä rampilla. Yhtyeen nykykunto vaikutti kaikkiaan varsin pätevältä ja tuorekin materiaali potki mukavasti ainakin allekirjoittaneelle.
Bush pyörii ymmärrettävästi Rossdalen ympärillä, joka osassa kappaleista soitti toista kitaraa ja osassa tanssahteli mikrofoneineen ympäri lavaa. Välispiikit pysyivät lyhyinä eikä aikaa tuhlattu juurikaan muuhun kuin yhtyeen esittelyyn. Lopussa Rossdale tuumasi olevan viimeisen kappaleen vuoro, jonka joku lavalta korjasi, johon Rossdale totesi ”My bad, two more, fuck it”. Niinpä Bush paketoi osuutensa More Than Mechinesilla ja Flowers on a Gravella. Bushin näkisi mielellään ihan omalla keikallaan, jolloin ”oma” yleisö toisi kokonaisuuteen tarvittavan lisäyksen. Nyt kävi hieman sääliksi Bushia aneemisen vastaanoton vuoksi.
Volbeatilla oli pelkistetyn näyttävä (ja korkea) lava valoineen. Ville Laine
Volbeatin aloittaessa ei jäänyt epäselväksi, miksi yleisö oli arki-iltana paikalle tullut, sillä lähes täysi katsomo heräsi tässä vaiheessa kirjaimellisesti henkiin. Volbeat teki tämän myös tavallaan helpoksi soittamalla heti alkuun hittiputken The Devil’s Bleeding Crown, Lola Montez ja Sad Man Tongue. Lola Montezissa yhtyeen laulajakitaristi Michael Poulsen yllytti yleisöä äänekkäämpään suorittamiseen ja yleisö teki työtä käskettyä ansiokkaasti. Sad Man Tongue puolestaan alkoi totutusti Johnny Cashin Ring of Fire -introlla. Poulsen tuumasi, että yleensä kerrotaan, kuinka vaikutteita on saatu omilta esikuvilta, mutta Poulsen tuumaili, että Sad Man Tongue on varastettu suoraan Johnny Cashilta. Alkuun soitettu pätkä Ring of Fireä tehosti tätä ilmoitusta, sillä samasta puusta nämä kappaleet on eittämättä veistetty.
Michael Poulsen otti suomalaiset huomioon myös Amorphis-yhtyeen paidalla. Ville Laine
Turboahdettu Demonic Depression oli illan ensimmäinen maistiainen tänä kesänä ilmestyneeltä God of Angels Trust -albumilta, jonka yhteydessä Poulsen kiitteli yhtyeensä hyvää suhdetta suomalaisiin. Fallenin hän puolestaan omisti edesmenneelle isälleen ja kappaleen alkaessa koko halli taputti mukana tahdissa. Tunnelman voi sanoa olleen katossa ja lämmittelijäyhtyeitä vaivannut välinpitämättömyys suorastaan loisti poissaolollaan. Vanhan hittikirjaston perkaamista jatkoi Shotgun Blues, jota ennen Poulsen kyseli yleisöltä ”Are you ready for some Shotgun Blues?”, eikä yleisön vastaus jättänyt arvailuille varaa: yleisö tosiaankin oli valmis, minkä se myös äänekkäästi osoitti.
Yleisössä oli tunnelma katossa Volbeatin aloitettua. Ville Laine
Seuraavaksi palattiin jälleen tuoreen albumin maisemiin, josta Poulsen kysyi, monelta yleisöstä löytyi albumi levyhyllystään, vastaten itse, että näköjään kymmeneltä. Perään hän kysyi, kuinka moni osaisi sanoa kuultavan kappaleen nimen eli In the Barn of the Goat Giving Birth to Satan’s Spawn in a Dying World of Doom. Volbeat on aina pitänyt pitkistä kappaleiden nimistä, mutta jopa Volbeatin mittapuulla tämä on melkoinen nimihirviö ja Poulsen meinasikin yleisön olevan liian humalassa lausuakseen sitä kerralla. Niinpä kappaleen nimi lausuttiin yhdessä sana kerrallaan, kunnes rytmikkään taputuksen saattelemana saatiin kappale viimein alkamaan. Kappaleen aikana Poulsen käski vielä yleisöä huutamaan perässään ”Uh – Uh – Bääääh”, jonka perään myhäili tyytyväisenä ”You are good goats”.
Jon Larsen rummuissa on Poulsenin ohella Volbeatin alkuperäisjäsen. Ville Laine
By a Monster’s Hand ja Heaven Nor Hell toivat esille, että kuten V8-moottori tarvitsee tarkasti iskevät männät toimiakseen, niin yhtyettä kannattelee yhtä lailla tarkasti iskevä rumpali, Volbeatin tapauksessa yhtyeessä neljännesvuosisadan soittanut Jon Larsen. Nitrotujauksen moottorille antoi äärimmäiseen suoritukseen bassonsa varressa Kaspar Boye Larsen, joka oli koko Volbeatin liikkuvin tapaus pyöriessään ympäri lavaa heittäen muun muassa kiertuepaidan yleisöön The Devil Rages On -kappaleen aikana. Nelikon täytti kiertuekitaristi Flemming C. Lund, joka lavalla korvaa yhtyeestä pari vuotta sitten poistuneen Rob Gaggianon, eikä Lundinkaan suorituksessa ollut nokan koputtamista.
Suomalainen keikkayleisö tuntuu rakastavan Volbeatia, jonka täysi ja äänekäs Nokia-areena jälleen todisti. Ville Laine
Die to Liven jälkeen sukellettiin jälleen uusimpaan albumiin Time Will Healin merkeissä, joka kuuluu kyseisen albumin parhaimmistoon ja omaa mahdollisuudet päätyä jatkossakin Volbeatin settilistaan. Yleisö palkitsi kappaleen taputtamalla rytmikkäästi mukana, joka jatkui katkeamatta ikisuosikin Black Rosen tahdissa. Poulsen myös huomioi lämmittelijät kysymällä yleisöltä, oliko teillä mukavaa Witch Feverin ja oliko teillä mukavaa Bushin kanssa ja myöntävän vastauksen kuullessaan (joka tietysti oli äänekäs, niin kuin kaikki responssit yleisöltä Poulsenille) oli tyytyväinen. Bushin kohdalla hän vielä jatkoi ”We got Bush” osoittaen samalla kainaloaan tilanteen kehittyessä pienimuotoiseksi stand up -esitykseksi.
Michael Poulsen otti kiitettävästi kontaktia yleisöön koko keikan ajan. Ville Laine
Loppu oli sitten taas yhtä tykitystä, kun ensin yleisöä villitsi Seal the Deal ja perään kännykkävalojen tuikkiessa For Evigt, jonka Poulsen omisti vaimolleen ja lapsilleen sekä elämälle itselleen. Selkeästi striimatuin Volbeatin kappale Spotifyssä eli Still Counting sai lisäväriä, kun Poulsen kutsui kaikki yleisön lapset/teinit (”youngsters”) kanssaan lavalle. Lavalle saapuikin parisen kymmentä rohkeaa teiniä, jotka saivat heilua mukana lavalla kappaleen ajan, joskin vain rumpujen edessä, sillä muutama yritti pinkaista rampille Larsenin ja Lundin perässä, mutta käännytettiin takaisin paikoilleen. Yksi rohkaistui laulamaan mukana Lundin mikrofoniin, mutta se ei tainnut olla päällä. Ensimmäinen lavalle saapunut teini ojensi Poulsenille jotain omaan bändiinsä liittyvää lahjaksi (en aivan paikaltani takakaarteesta nähnyt mitä). Poulsen kehotti nuorta miestä kertomaan mikkiin bändinsä nimen ja tämähän suoritti lausumalla ”KryoniX, menkää kuuntelemaan Spotifysta”, saaden aikaan raikuvat aplodit. Kappaleen lyriikoista oli myös vaihdettu ”Counting all the assholes in the room” niin, että assholes oli korvattu sanalla youngsters. Kaikkiaan ihan riemukas hetki illan koreografiassa, jonka lopuksi lavalla olleet nuoret saivat vielä koskettaa Poulsenin kitaraa. Varmasti kaikkiaan mieliinpainuvaa materiaalia heidän muistipankkeihinsa.
Kaspar Boye Larsen osoittautui Volbeatin liikkuvimmaksi osaksi pyörien väkkäränä ympäri lavaa. Ville Laine
Encorea ei erikseen ollut vaan suoraan jatkettiin illan päättäneeseen A Warrior’s Call / Pool of Booze, Booze, Booza -yhdistelmään. Volbeatin kielisoitinkolmikko pääsi vielä rampin päähän esittämään synkronoitua kitaranheilutustaan, jossa ehkä oli nähtävissä pieni hatun nosto Kissin suuntaan. Tämän jälkeen ilta olikin loppukumarruksia vailla yleisön osoittaessa äänekkäästi suosiotaan.
Kiertuekitaristi Flemming C. Lund suoriutui tehtävästään mallikkaasti. Ville Laine
Pakko sanoa, että Volbeatin riffijyrä toimii mahtavalla tavalla kuin, no öljytty moottori. Volbeat kuuluu myös yhtyeisiin, joista tietää keikalle mennessään, mitä saa sekä hyvässä että pahassa. Aika monta Volbeatin keikkaa nähneenä on todettava, että pyörää ei ole lähdetty keksimään uudelleen ja melkein olisin voinut todennäköisesti kopioida edellisen Volbeat-arvosteluni kolmisen vuotta sitten samasta paikasta joitain kappaleiden nimiä vaihdellen. Vaikka Poulsenin jutustelu tuntui ja kuulosti sydämelliseltä ja aidolta, niin väistämättä ne vaikuttivat myös käsikirjoitukseen sisältyvältä kiertuepaikkakunnalta toiselle toistuvina. Tällä ei toisaalta ollut mitään merkitystä, sillä homma toimi kaikkiaan niin kuin se kuuluisa junan vessa.
Yleisö osoitti Michael Poulsenille ja muulle Volbeatille vankkumattoman suosionsa. Ville Laine
Volbeatin tulevaisuus vaikuttaa valoisalta, sillä suosiolle ei näytä olevan loppua. Ja miksi loppuisikaan, sikäli hyvässä vedossa yhtye on, eikä keikoiltaan tarvitse poistua pettyneenä.
Volbeat 2025 (kiertuekokoonpano): Flemming C. Lund, Jon Larsen, Michael Poulsen ja Kaspar Boye Larsen. Ville Laine
Volbeat – Greatest of All Tours Worldwide sekä Bush ja Witch Fever, Nokia-areena, keskiviikkona 15.10.2025