Vuonna 1604 eläneet taivaan ilmiöistä kiinnostuneet ihmiset olivat onnekkaita.
Taivaalla oli nimittäin tuolloin nähtävissä paljain silmin Keplerin supernovana tunnettu tähden kuolinräjähdys. Yksi maailmankaikkeuden mahtavimmista luonnonilmiöistä näyttäytyi äärimmäisen kirkkaana uteliaille silmäpareille ympäri maailman päivin ja öin usean viikon ajan.
Nykyisin myös SN 1604 -nimellä tunnetun räjähdyksen valo ilmestyi taivaalle lokakuussa 1604 ja katosi kokonaan yötaivaalta vasta vuoden 1606 puolella.
Kyseessä oli neljäs Maassa varmuudella havaittu supernova. Aiemmat räjähdykset nähtiin vuosina 1006, 1054 ja 1572.
Tähtitieteilijät tunnistivat supernovan omaksi taivaankappaleekseen kuitenkin vasta 1930-luvulla ja 1600-luvun alussakin osa tähtitieteilijöistä katsoi supernovaräjähdysten olevan vielä vain ”uusia tähtiä” eli novia, äkillisesti kirkastuvia uusia tähtiä. ”Uusien tähtien” ilmestymistä ja häviämistä pidettiin selittämättömänä mysteerinä.
Teleskooppi keksittiin vuonna 1608, joten siihenastiset arviot taivaankappaleista nojasivat vain paljain silmin tehtyihin havaintoihin.
Tutkijat luulivatkin pitkään katsovansa uuden tähden syntymää, vaikka kyse oli todellisuudessa tähden väkivaltaisesta kuolemasta.
Keplerin supernova on toistaiseksi viimeisin kotigalaksimme Linnunradan alueella tapahtunut supernovaräjähdys, jonka on pystynyt näkemään paljain silmin.
Supernovaräjähdyksiä on tapahtunut galaksin alueella myöhemminkin, mutta varsinaisista räjähdyksistä ei ole kyetty tekemään suoria havaintoja edes edistyneillä mittalaitteilla. Viimeisin paljain silminkin nähty supernovaräjähdys (SN 1987A) näytti valonsa vuonna 1987, mutta räjähdys tapahtui Linnunradan naapurissa, Suuressa Magellanin pilvessä.
Myöhemmissä Keplerin supernovan jäänteitä tarkastelleissa moderneissa tutkimuksissa tähtitieteilijät saivat selville, että noin 20 000 valovuoden päässä Aurinkokunnasta Käärmeenkantajan tähdistön suunnalla tapahtuneen räjähdyksen taustalla oli valkoinen kääpiötähti, joka imi itseensä niin paljon materiaalia punaiseksi jättiläiseksi luokitellusta kumppanitähdestään, että se räjähti sen massan kasvettua liian suureksi.
Keplerin supernovajäänteitä tutkitaan vielä nykyisinkin, ja tutkijat ovat havainneet, että alueelta lentää edelleen materiaalia ympäröivään avaruuteen valtavalla vauhdilla.
Nimensä Keplerin supernova sai sitä yli vuoden tutkineelta ja havaintojensa pohjalta kirjan julkaisseelta astronomilta, saksalaiselta Johannes Kepleriltä (1571–1630).
Supernovan valon ilmestyessä taivaalle lokakuun 9. päivänä 1604, italialainen tutkija Lodovico delle Colombe (1565–1623) teki siitä ensihavainnot. Hän ei kuitenkaan uskonut, että kyseessä olisi ”uusi tähti”, vaan vanha pysyvä tähti, joka nyt sattui vaan näkymään sillä hetkellä, eikä tutkinut asiaa sen enempää.
Tšekin Prahassa tuolloin työskennellyt Kepler kuuli pian taivaalle ilmestyneestä valonlähteestä ja aloitti yli vuoden kestäneen tarkan seurantansa torstaina 17.10.1604 pilvisen sään väistyttyä.
Melkoinen sattuma oli se, että juuri samoihin aikoihin ja samassa osassa taivasta alkoi toinen hyvin harvinainen ilmiö, kun planeetat Mars, Jupiter ja Saturnus näyttäytyivät aivan vierekkäin taivaalla. Näin ollen tutkijat katselivat jo valmiiksi herkeämättä taivaalle, kun yllättäen kolmikon kirkkainta osasta, Jupiteria, kirkkaampi piste ilmestyi sinne kuin tyhjästä ihailtavaksi.
Kepler muun muassa mittasi ”uuden tähden” kulmaetäisyyttä muista tunnetuista tähdistä ja seurasi sen kirkkauden vaihtelua.
Keplerin havainnoistaan kirjoittama kirja, ”De Stella Nova” (suom. ”Uudesta tähdestä”) julkaistiin vuonna 1606, ja sen sisältämät oivallukset aloittivat pitkään vallinneen antiikin kreikkalaisen käsityksen murtumisen siitä, että Maa olisi ollut Aurinkokunnan ja maailmankaikkeuden keskipiste ja että kaikki Maan ympärillä olevat taivaankappaleet olisivat olleet täysin muuttumattomia, pysyviä ja täydellisiä.