Avaan Krapin Puutarhajuhlien ensimmäisen päivän aamuna sähköpostin.
”Valitettavasti Eppu Normaali ei anna haastatteluja keikkapäivinä”, kirjoittaa manageri.
No, se oli sitten siinä. Vaihdetaan suunnitelmaa lennosta: teen Puutarhajuhlilta tavanomaisen fiilistelyjutun, sanon esihenkilölleni.
Parempaa keliä ei olisi voinut tilata. Juuso Pikkarainen
Saapuessani festareille vaikuttaa siltä, ettei uusi suunnitelma ole sen huonompi: fiilisteltävää riittää!
Krapin vanhan maatilan miljöö pirskuu värejä joka suunnasta, ja lähes jokaisessa räystäässä ja oksessa roikkuu jos jonkinlaista koristetta.
– Järjestimme ennen samanlaisia juhlia Altin kanssa takapihallamme, kertoo Puutarhajuhlien vastaava tuottaja Anu Uhlenius.
– Kun rupesimme suunnittelemaan Puutarhajuhlia, ajattelimme, että tehdään samalla lailla kuin kotona mutta isommin, Uhlenius jatkaa.
Tunnelma onkin rennon juhlava ja kotoisa: vähän niin kuin hyvin suuret häät tai yliampuvat rippijuhlat. Eikä tämä päde vain ulkoisiin seikkoihin: fiilis muiden festarivieraiden seassa on tuttavallinen, välitön ja ystävällinen. Ihmiset ovat sanalla sanoen iloisia.
Käppäilen ympäriinsä ja vastaan kulkevat katsovat silmiin ja hymyilevät. Ei, tuo ei ollut täti, jonka tapasin viimeksi taaperona, vaan iloinen ja avoin festarikävijä. Mitä ihmeen taikaa on ilmassa?
Henry Pajari ja Maari Sinivuori hakivat omaa rauhaa omenapuutarhasta. Juuso Pikkarainen
Krapin Puutarhajuhlilla on yhteensä neljä lavaa. Hotellin aulabaari on omistettu täysin järvenpääläiselle urkurille Heikki Ruokoselle. Hän viihdyttää yleisöä parin setin verran illassa soitellen ja jutellen samalla niitä näitä. Ravintola Mankelin edessä on pienempi ulkolava, jossa esiintyy tänä iltana esimerkiksi järvenpääläiskolmikko Jompi Kumpi Hongistoista ja suomenwalesiläinen roots-artisti Bryn Jones, joka on myös äänittänyt uusimman levynsä Krapin Pajalla. Pihan toisella laidalla Pajalla Suomen jazz-muusikoiden kermasta koottu Screaming Jay & The Bones tuuttaa illan aikana kaksi settiä jatsahtavaa rythm and bluesia kuin mikäkin menneen ajan viihdeorkesteri. Päälavalle avajaispäivänä nousee Niko Ahvonen, Mariska ja aikaisemmin mainittu tamperelaisyhtye.
En voi välittyä ajattelemasta, että Puutarhajuhlat ovat kuin pienen mittakaava Flow, toki ehkä hieman eri yleisölle. Päälavalla isot nimet laulattavat juhlakansan suurta massaa, mutta vaativampaan makuun on tarjolla erilaista nykypäivänä vaihtoehtoiseksi miellettävää musiikkia.
Krapin Pajalla työskentelevä Altti Uhlenius nousi itsekin esiintymislavalle Bryn Jonesin yhtyeen riveissä. Slide-putki odotti vuoroaan soolon ajan suussa. Juuso Pikkarainen
Flow tulee mieleen myös heti porttien sisäpuolella odottavasta valokuvausseinästä. Vihreisiin pukeutunut viisikko Anni Ellenberg, Niina Siljamäki-Rytkönen, Satu Hutri, Tiina Hokkanen ja Monica Salmi tekee minulle heti selväksi, että olen väärillä jäljille.
– Nämä eivät todellakaan ole mitkään Flow-festarit! Tänne ei kukaan tule näyttäytymään, vaan olemaan yhdessä!
Sen verran Helsingin meiningissä kuitenkin ollaan, että kuvaa varteen otetaan etukäteen harjoiteltu Sanna Marin -poseeraus. Mutta uskotaan, varsinkin kun viisikosta suurin on käynyt Puutarhajuhlilla alusta lähtien. Siihen on yksinkertainen syy: Puutarhajuhlat ovat heistä kesän parhaat festivaalit.
– Täällä paistaa aina aurinko, ja meininki on sivistynyttä. Täällä kukaan ei ördää.
Kiitosta saavat myös istumapaikat. Viisikon kanssa liikkeellä oleva Jussi Salmi myöntää kyllä yhden samankaltaisuuden Flow’n kanssa: pienillä lavoilla on parempi meininki. Eniten hän silti odottaa Eppu Normaalin keikkaa.
Anni Ellenberg, Niina Siljamäki-Rytkönen, Satu Hutri, Tiina Hokkanen ja Monica Salmi esittelevät Sanna Marin -poseerausta. Juuso Pikkarainen
Sama pätee asuvalintojen suhteen nähtävästi moneen muuhunkin festarikävijään: Eppu Normaali -paitoja tulee vastaan tuon tuosta. Kenties nuorin väriä tunnustava on Saimi Montonen, 15. Hänen paitaansa koristaa nuorisohenkisesti yhtyeen esikoisalbumin Aknepopin kansi. Montonen myöntää olevansa kallellaan Eppujen vanhempaan tuotantoon.
– Aknepop, Maximum Jee & Jee ja Hatullinen paskaa, Montonen luettelee suosikkilevyjään.
– Nuorempana emme antaneet hänen kuunnella edes Aknepopia, kun siinä on niin karmeaa kielenkäyttöä, Saimin äiti Pirre Montonen nauraa.
Tässä se taas todistetaan: mitä lapseltaan kieltää, sen teininsä paidasta löytää.
Lippu Puutarhajuhlille oli joululahja.
– Puutarhajuhlat ovat yksi harvoista Eppujen ikärajattomista keikoista, Espoosta tyttärensä kanssa saapunut Pirre Montonen kertoo.
15-vuotias Saimi Montonen oli saapunut paikalle nimenomaan Eppu Normaalia katsomaan. Juuso Pikkarainen
Juuri 15-vuotiaan Pirre Montosen kaltaisista tapauksista olisin halunnut Epuilta kysyä. Toimituksessa minulle väitettiin, että Eput ovat jälleen ilmiö nuorison keskuudessa, mutta ainakin puutarhajuhlilla alle kolmekymppiset ovat kyllä melko harvassa. Miltä tilanne näyttää lavalta käsin? Entä missä tilassa on suomalainen rock vuonna 2025? En ehkä koskaan saa tietää.
Tai sitten saan. Onneni nimittäin kääntyy: olen ottamassa kuvia kultaisessa ilta-auringossa paistattelevasta juhlaväestä, kun joku tulee kehumaan pulisonkejani.
– Tosi hienot! Martilla on ollut samanlaiset. Kannattaa uskoa: olen kampaaja ja hänen puolisonsa, kertoo Seijaksi itsensä esittelevä nainen.
Martin puoliso? Siis Eppu Normaalin laulaja Martti Syrjän?
Käy ilmi, että kyllä vain. Näen tilaisuuteni koittaneen, ja ryhdyn täysin häpeilemättömästi kertomaan Seija Kosuselle yhtyeen kieltäytyneen haastattelusta. Häntä naurattaa.
– Seuraappas minua, Kosunen sanoo ja lähtee kulkemaan.
Saavumme lavan viereen seurueeseen, joka koostuu ilmeisesti bändin muiden jäsenten puolisoista. Hekin riemastuvat pulisongeista. Kuvia otetaan.
– Tule tuohon noin keikan päätteeksi, Kosunen sanoo ja osoittaa sormella festari-aidan reunaa.
– Minä pidän huolen, että Martti tulee antamaan sinulle haastattelun, ihan jo noiden pulisonkien vuoksi, Kosunen heittää.
Puutarhajuhlat olivat täynnä näyttäviä koristeita. Heti Eppu Normaali -paidan jälkeen suosituin asuste oli kukkaseppele. Juuso Pikkarainen
Sitten yhtye aloittaakin. Olen tietysti hyvilläni myötätuulesta jutunteon suhteen, mutta ilmassa on jotain muutakin. Kun parituhatta ihmistä laulaa yhdessä kappaleita hymyissä suin, luo se heidän välilleen jotain arjessa helposti täysin tavoittamatonta jaettua iloa.
Puikkelehdin ihmismeressä kuvaten bändiä. Koputan olkapäähän, että pääsisikö tästä läpi, ja pää kääntyy, katseet kohtaavat ja laulamme hetken ventovieraan kanssa toisillemme. Ja sitten seuraavan, ja seuraavan. Meno yltyy teatraaliseksi, kun eräs seppelepäinen nainen kaappaa minut intensiiviseen yhteislauluun kanssaan. Kun Tahroja Paperilla -kappaleen sanoitukset etenevät ja laulamme: ”voi tuuli kylmästi kutittaa selkää”, hän kutittaa selkääni. Sen jälkeen sanoitusten kannalta loogisesti mutta yleisistä sosiaalista normeista poiketen hän tuuppaa minua rintaan, ja lopulta muistuttaa, että meilläkin oli hetkemme.
Niin oli, mutta pakenen silti heti tilaisuuden saatuani, sillä oman kokemukseni perusteella seuraavaksi vuorossa olisi ollut suudelma, ja niistä minulle ei totisesti makseta.
Keikan päätyttyä saavun Kosusen osoittamaan paikkaan. Olen jo täysin vakuuttunut suunnitelmasta, kunnes täysin tyhjästä viereeni pölähtää Mattiesko Hytönen. Hänen ilmestymisensä tuntuu hänen terävän kynänsä ja huomiota herättävän ulkomuotonsa johdosta aidosti jumalalliselta väliintulolta. Ette sitten ketään raflaavampaa keksineet?
Sitten Kosunen työntää päänsä aidan raosta ja vetää minut sisään.
Hikinen Martti Syrjä kättelee ja kysyy:
– Tapaan sinut siis pulisonkien takia?
Näinhän se on. Kerron, että esihenkilöni toivoisi luultavasti aikallislehden toimittajan esittävän jotain paikallisaiheisia kysymyksiä, mutta on parempi puhua vain pulisongeista, jotta jumalat pysyvät tyytyväisinä. Tämä sopii Syrjälle.
– Joo, siis pulisonki, sehän on aina yhtä mauton. Se on aina yhtä pois muodista, vaikka se sattuisikin olemaan juuri muodissa, Syrjä selittää.
– Ja siksi olenkin aina pitänyt pulisongeista, Syrjä selittää.
– Ne herättää sellaista kiusallista huomiota: että mitähän tuo äijä oikein kuvittelee?
Alun perin Syrjä kertoo saaneensa inspiraation pulisonkeihin televisiosta.
– 70-luvulla, televisiosta tuli sellainen englantilainen TV-sarja kuin Merilinja, Syrjä sanoo.
BBC:n sarja sijoittuu vuosien 1860–1886 Liverpooliin.
– Siihen aikaan kaikilla oli pulisongit. Naisilla ja lapsillakin oli pulisonnit. Minä katsoin sitä ja ajattelin, että heti kun kasvaa parta, niin hankin samanlaiset.
Nyt Syrjällä ei ole pulisonkeja. Selitys on yleispätevä:
– Kaikkea aikansa.
Martti Syrjällä ei ole pulisonkeja. Juuso Pikkarainen
