Olen kehittänyt itselleni pelin. Sen säännöt ovat yksinkertaiset ja voittoprosentti korkea.
Valitsen minkä tahansa Tiktokin kirjayhteisössä eli booktokissa pari vuotta pyörineen kirjan ja arvaan, onko siitä suunnitteilla elokuva tai minisarja.
Yhä useammin nimittäin on. Tällä hetkellä suuret tuotantoyhtiöt tarttuvat vimmalla kaikkeen, joka on jo jossain muodossa tuottanut jotain.
Syy lienee jo kaikille tuttu: kulttuurialalla menee huonosti, eikä riskinotto ole yhtä kannattavaa kuin ennen. Siksi kassamagneetteja etsitään nyt, mistäs muualtakaan kuin Tiktokista.
Tiktokin hittikirjoista elokuvaversion ovat tänä vuonna saanut esimerkiksi Julia Whenanin My Oxford Year, ja sarjaksi on muutettu E. Lockhartin We Were Liars.
Toki kirjoja on versioitu elokuviksi aina, mutta tahti on nyt hurja. Ulkopuolelle eivät jää myöskään klassikot. Netflix tuottaa Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta (1813) uutta sarjaa, ja Mary Shelleyn Frankensteinista (1818) on tulossa peräti kaksi erillistä elokuvaa.
On kuitenkin yksi teos, josta elokuvaa tai edes minisarjaa ei näy eikä kuulu. Ei, vaikka siitä on reilussa 30 vuodessa tullut moderni klassikko ja yksi booktokin suositelluimmista teoksista.
Se on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1992, suom. Eva Siikarla 1993).
Tarina Richard Papenista, joka pääsee osaksi elitististä klassisten kielten opiskelijoiden sisäpiiriä, on hurmannut lukijoita vuosikymmeniä mystisyydellään. Yliopistoromantiikka ja synkkä syksytunnelmointi on viritetty huippuunsa, kun ryhmän salaisuudet alkavat paljastua antiikin klassikoiden analysoinnin ja viinin lipittelyn lomassa:
Antiikin opiskelijat kohtaavat itse kreikkalaisen tragedian.
Teoksesta ei ole tehty yhtäkään elokuvaa, eikä sellaista luultavasti tehdäkään. Ja hyvä niin.
Samankaltaista luettavaa etsitään epätoivoisesti
Donna Tarttin syyskuussa 1992 julkaistuun esikoiseen rakastuivat niin kriitikot kuin massat. Suosio on jatkunut tähän päivään saakka.
Yksi syy nykyiselle booktok-suosiolle on dark academia -estetiikassa.
Opiskelua ja korkeakulttuuria romantisoiva dark academia alkoi yleistyä Tumblr-sivustolta 2010-luvun puolivälissä, ja korona-aikana se levisi laajemmalle yleisölle Tiktokiin.
Juuri Jumalat juhlivat öisin -teosta pidetään estetiikan suosion kasvun suurimpana innoittajana.
Kirjaa lukiessa käy nopeasti ilmi miksi. Onhan siinä tweed-takkeja ja poolopaitoja, hämäriä kirjastoja, metsiä ja vuoria, kaunista taidetta, opiskelua kynttilänvalossa.
Avaa kuvien katselu
Esikoisteoksensa lisäksi Donna Tartilta on julkaistu kaksi romaania: Pieni ystävä (2002) ja Tikli (2013), josta hän voitti 2014 Pulitzer-palkinnon. Kuva: Beowulf Sheehan
Booktokissa etsitään epätoivoisesti mitä tahansa samankaltaista luettavaa kuin Jumalat juhlivat öisin.
Faneille osoitetuissa kirjasuosituksissa toistuvat yleensä M. L. Rion romaani If We Were Villains (2017), Mona Awadin Bunny (2019) ja Alex Michaelideksen The Maidens (2021).
Teokset eivät ole yltäneet samanlaiseen kulttimaineeseen, mutta silti niistä jokaista saattaa päästä katsomaan lähivuosina. Bunnyn elokuvaoikeudet on ostanut tuotantoyhtiö Bad Robot, ja kahdesta muusta on suunnitteilla tv-sarjat.
On siis selvää, että leffapomojen sormet syyhyävät Donna Tarttin kulttiklassikon äärellä.
Pitkäaikaisen suosion, pettämättömän estetiikan ja koukuttavan tarinan luulisi väistämättä johtavan elokuvaan. Pari kertaa sitä onkin yritetty, mutta myös elokuvaprojektit ovat päättyneet tragedioihin.
Ensimmäisenä elokuvaa suunnitteli tuottaja Alan J. Pakula, mutta projekti hylättiin 1998, kun hän kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa. 2000-luvun alussa tarttuivat näyttelijä Gwyneth Paltrow ja hänen veljensä Jake, mutta sisarusten isän kuolema laittoi projektin jäihin.
2010-luvulla yritettiin vielä kerran, kun teoksesta suunniteltiin minisarjaa. Tapahtui kuitenkin kulttuurialan kenties yleisin tragedia: projekti ei saanut rahoitusta.
Täydellinen elokuvaksi… tai ehkä ei sittenkään
Vastoinkäymiset luultavasti pelastivat kulttiklassikon kädenlämpöiseltä elokuvaversioinnilta.
Ensivilkaisulla voi vaikuttaa, että Jumalien suhteellisen suoraviivainen juoni taipuisi hyvin elokuvaksi. Ongelmat alkavat, kun kerrontaa tarkastelee lähempää.
Tarinan päähenkilö Richard kertoo tapahtumia vuosia myöhemmin omien muistojensa pohjalta. Jo teoksen alkupuolella hän ohimennen toteaa, että tykkää toisinaan valehdella huvikseen. Osa tarinan jännittävyydestä syntyykin siitä, että lukija on kaiken aikaa Richardin – siis epäluotettavan kertojan – kertomuksen varassa.
Minäkertojaa on vaikea muuttaa tai poistaa ilman, että jotain olennaista katoaa. Tätäkin on yritetty. Donna Tarttin Pulitzer-palkittu romaani The Goldfinch (2013, suom. Tikli) versioitiin John Crowleyn ohjaamaksi elokuvaksi vuonna 2019.
Elokuva epäonnistui sekä kaupallisesti että taiteellisesti.
The Goldfinchin kyllä kehuttiin näyttävän kauniilta, mutta sisällöllisesti listivän monitulkinnaisen lähdemateriaalinsa. Rolling Stone sanaili, että tuntuu kuin se olisi pikemminkin tehty kirjan muistiinpanoista kuin itse kirjasta.
Avaa kuvien katselu
Näyttelijä Ansel Elgort esittää pääosaa flopanneessa The Goldfinch -elokuvassa. Kuva: Amazon Studios/Warner Bros/Kobal/Shutterstock/All Over Press
Joidenkin arvioiden mukaan heikosti tuottanut elokuva saattoi tehdä tuotantoyhtiölle jopa 50 miljoonan dollarin tappiot.
Kaikista pettynein lopputulokseen taisi olla Tartt. Hänen kerrotaan vihanneen elokuvaa niin paljon, että hän irtisanoi pitkäaikaisen edustajansa.
Huhujen mukaan Tartt teki myös selväksi, ettei aio jatkossa myydä kirjojensa elokuvaoikeuksia. Ainakin tähän päivään saakka ukaasi näyttää pitäneen paikkaansa.
Joskus on enemmän hävittävää kuin voitettavaa
Kun monille tärkeää teosta alkaa versioida, saa nopeasti huomata, ettei fanit ota avosylin vastaan mitä tahansa.
Sen osoittaa ystävänpäivänä 2026 ilmestyvä elokuva Humisevasta harjusta (1847).
Ohjaaja Emerald Fennellin uusi versio klassikosta joutui fanien hampaisiin jo ennen ensimmäistä traileria. Pielessä on heidän mukaansa ollut vähän kaikki: väärät näyttelijät, aikaan sopimattomat asut, liian provosoivat teemat.
Fanien raivo kääntyy luultavasti tuotoiksi lippuluukulla, mutta toisaalta elokuvan roolittaja Kharmel Cochrane kertoi jo keväällä saaneensa aiheen tiimoilta tappouhkauksia.
Kirjoista tehtävät filmatisoinnit nähdään usein kanonisoituna totuutena, vaikka leffateatterissa olisi hyvä muistaa, että kyseessä on vain yksi tulkinta omasta lempikirjasta. Jos elokuvan vaaleahiuksinen Catherine ei miellytä, ei sen pitäisi muuttaa mielikuvaa omasta lukukokemuksesta.
Joskus elokuvasovitusten sijasta kannattaa kuitenkin valita mysteeri. Näin on Jumalat juhlivat öisin -kirjan kohdalla. Sen salaperäiseen tunnelmaan sopii, ettei Richardia tai Henryä koskaan nähdä Timothée Chalametin tai kenenkään muun ”nuoren Hollywoodin” sen hetken ykkösnimen näyttelemänä.
Elokuvattomuus tarkoittaa myös, ettei faniyhteisöön ole oikotietä. Jos booktokin kirjahypestä kokee niin sanotusti fomoa, täytyy tarttua kirjaan.
Onneksi siihen on juuri nyt täydellinen vuodenaika.
Kulttuuricocktail Livessä pohdittiin lokakuussa, miten suurteokset syntyvät:
Avaa kuvien katselu