Venäjä ei ole voitolla, ja se tiedet ään myös Moskovassa. Sodan neljännen vuoden kynnyksellä Kreml yrittää peittää tappioitaan ja talouden heikkenemistä puhumalla rauhasta, jota se ei halua, kirjoittaa Henri Vanhanen.
Yhdysvaltain uudet pakotteet ajavat Venäjän presidentti Vladimir Putinia ahtaammalle, arvelee kirjoittaja Henri Vanhanen. ZumaWire / MVPHOTOS, Alexander Shcherbak/TASS via ZUMA Press
Venäjän talouden hermoon on osunut isku, jota Kreml ei odottanut kun Yhdysvallat hiljattain laajensi pakotteensa Venäjän öljyteollisuuteen.
Heti tämän perään presidentti Vladimir Putin lähetti erityislähettiläänsä Kirill Dmitrievin Washingtoniin tapaamiskiertueelle.
Diplomatian kielellä näin nopea reagointi kertoo hermostuneisuudesta, ei itsevarmuudesta. Putin tietää, että kun öljyyn kosketaan, Venäjän selkäranka horjuu.
Kiinan ja yhtä lailla Intian päätös vähentää venäläisen raakaöljyn ostoja ja maksaa yhä suurempi osa kaupoista renminbeinä ja rupioina on jo kaventanut Kremlin valuuttapuskureita.
Nyt amerikkalaiset iskut öljysektorille osuvat hetkeen, jolloin Venäjä ei voi enää kääntyä muiden suurten ostajien puoleen.
Tätä taustaa vasten Putinin viimeaikaiset rauhanpuheet saavat uuden merkityksen. Hän ei puhu rauhasta, koska haluaa sen, vaan koska tarvitsee aikaa. Syyt ovat ilmeiset — Venäjä tuntee sotimisen hinnan niskassaan.
Sodan neljännen vuoden kynnyksellä Venäjä ei ole saavuttanut tavoitteitaan. Se ei ole vallannut yhtään suurta kaupunkia sitten vuoden 2022. Institute for the Study of War arvioi lokakuussa, että Venäjä on saanut haltuunsa vain noin 1 400 neliökilometriä uutta aluetta koko vuoden aikana.
Etenemistahti on noin 13 neliökilometriä päivässä, mikä on nykyaikaisessa sodankäynnissä erittäin hidasta. Jokaisesta pienestä edistysaskeleesta maksetaan tuhansilla kaatuneilla.
Vuotaneiden Venäjän hallituksen asiakirjojen mukaan maa menettää keskimäärin 35 000 sotilasta kuukaudessa. Tieto perustuu Dossier Centerin, Mediazonan ja BBC Russianin julkaisemiin puolustusministeriön sisäisiin raportteihin, jotka vastaavat myös länsimaisten tiedustelulähteiden arvioita.
Samaan aikaan rintaman rekrytointibonuksia on leikattu ja uusia vapaaehtoisia on vaikea löytää. Mobilisaation jatkaminen olisi poliittinen riski, jonka Putin tiedostaa hyvin. Työvoimapula vaivaa teollisuutta ja palvelualoja, inflaatio syö ostovoimaa ja koko yhteiskunta elää sotatalouden varassa.
Myös Venäjän vararahasto, puskurirahasto jolla Kreml paikkaa sotamenojen alijäämää, on kutistunut 113 miljardista 50 miljardiin dollariin.
Valtionvelka kasvaa, korkotaso on 16,5 prosenttia ja bensiiniä puuttuu viidennes maan kysynnästä. Ukrainan drooni-iskut öljynjalostamoihin ja logistiikkaketjuihin ovat pahentaneet tilannetta entisestään. Tämä ei ole voittavan maan talouden kuva.
Kun resurssit hupenevat, Kreml kääntyy sisäänpäin. Venäjän vuoden 2026 budjetissa valtion tiedotus- ja propagandamenot kasvavat yli 50 prosenttia.
Lisärahoitusta ohjataan valtiollisille mediayhtiöille, sosiaalisen median “isänmaallisille” tileille ja erilaisille informaatiohankkeille, joiden tarkoitus on pitää kansalaiset vakuuttuneina sodan välttämättömyydestä. Propaganda ei enää sytytä innostusta, vaan hallitsee epävarmuutta.
Putin onkin muuttunut puheissaan yhtä varovaiseksi kuin talouspolitiikassaan. Hän ei enää lupaa suurta voittoa, vaan puhuu rauhasta, joka turvaa Venäjän edut. Tämä on sisäpoliittinen suojamuuri, ei rauhantahto.
Kun voittoa ei ole näkyvissä, Kreml yrittää luoda tarinan hallitusta lopusta, joka säilyttää vallan, mutta ei ratkaise mitään.
On siten uskottavaa, että Putin pyrkii jäädyttämään sodan nykyisille linjoille. Hän ei hae voittoa, vaan hengähdystaukoa. Jäädytys antaisi aikaa uudelleenaseistukseen, sisäisen paineen tasaamiseen ja talouden vakauttamiseen. Tämä selittää, miksi Moskova puhuu rauhasta, mutta ei toimi sen puolesta.
Samalla lännessä puhutaan sotaväsymyksestä ja tulitauon tarpeesta. Venäjä pyrkii hyödyntämään tämän mielialan. Todellisuudessa n yt on hetki, jolloin paine Venäjää kohtaan tuottaa tulosta. Sen talous ja sotakoneisto ovat heikoimmillaan sitten sodan alun.
Moskova tarvitsee sotilaallisia näyttöjä ja diplomaattisia avauksia vain vahvistaakseen asemaansa tulevissa neuvotteluissa. Tällä tavoin se toistaa samaa kaavaa kuin Syyriassa: pieni eteneminen rintamalla, suuri ääni pöydässä.
Siksi Venäjä yrittää nyt sekä jatkaa rajoitettuja hyökkäyksiä että avata poliittisia kanavia Kiinan, Turkin ja Persianlahden maiden suuntaan. Näiden kautta se etsii paitsi taloudellisia kiertoteitä pakotteille myös poliittista tukea ajatukselle, että sota voitaisiin “jäädyttää”.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija sekä Euroopan parlamentin jäsenen Mika Aaltolan erityisavustaja. Inka Soveri
Samaan aikaan Ukrainan iskut Venäjän energiainfrastruktuuriin ja öljynjalostamoihin tuntuvat. Jos nämä iskut jatkuvat talvella ja öljypakotteet pitävät, Venäjän kyky rahoittaa sotaa heikkenee ratkaisevasti.
Edessä voikin olla pian se, mitä Moskova nyt eniten pelkää eli joutuminen neuvottelupöytään pakosta, ei omasta aloitteesta.
Venäjä ei ole voitolla, vaan kulumassa, hitaasti mutta varmasti. Juuri siksi se puhuu nyt rauhasta ja sovinnosta. Se ei ole merkki vahvuudesta, vaan yritys pysäyttää oma alamäki.
Jos länsi säilyttää yhtenäisyytensä ja jatkaa Ukrainan aseellista tukemista ilman keinotekoisia rajoituksia, Kreml joutuu kohtaamaan todellisuuden, jota se ei enää pysty peittämään.
Neuvottelut voivat tulla, mutta niiden on tapahduttava tosiasioiden, ei Kremlin propagandan, ehdoilla.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija sekä Euroopan parlamentin jäsenen Mika Aaltolan erityisavustaja. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia.