Elokuva-arvio
Sisu 2. Käsikirjoitus ja ohjaus Jalmari Helander. Suomi 2025. K 16. 90 minuuttia. * * * *
Jalmari Helanderin kirjoittama ja ohjaama Sisu oli vuoden 2023 railakkaimpia elokuvayllätyksiä. Teräväpäisen ja käytännössä kuolemattoman kullankaivajan posketon yhteenotto natsijoukon kanssa siivitti Helanderin uran uuteen nousuun.
Jatko-osa oli varmaankin välttämättömyys, eikä sen hehkutukselta ole voinut välttyä. Mutta toimiiko sama vitsi toistamiseen kerrottuna?
Toimii kyllä. Sisu 2 on edeltäjäänsä verrattuna riittävän erilainen ottaen huomioon, että se on lopulta aivan samanlainen. Rymistely etenee kirjaimellisen suoraviivaisesti ensin pölisevillä peltoteillä ja sitten Snowpiercer-tyyliin junavaunusta toiseen.
Entinen kaukopartiomies Aatami Korpi (Jorma Tommila) palaa Neuvostoliittoon, tällä kertaa omasta puolestaan rauhanomaisissa merkeissä.
Kun rakkaan kotitalon hirret on lastattu lavalle, rauha kuitenkin rikkoutuu. Aatamin vanha vainooja (Stephen Lang) on värvätty vankileiriltä pysäyttämään operaatio.
Sisussa sekä Aatami että hänen vastavoimansa koettivat vain selviytyä tilanteesta. Nyt kummallakin on oma ennalta päätetty missionsa.
Kuin kaksi tervaskantoa
Tommila on entisensä jurona Aatamina, ja Avatarista tuttu Stephen Lang hurmaa demonisuudellaan. Jos moitittavaa etsii, niin molemmat ovat kovin samanoloisia tervaskantoja, kiinnostavaa kontrastia ei synny.
Muka-Karjalan kunnaat ja männiköt ovat eri maailmasta kuin pohjoisen paljakat, mutta Mika Orasmaan kuvauksessa upeita yhtä kaikki.
Vaikka budjetti on suurempi, Sisu 2 on edeltäjäänsä jopa vähän lyhyempi, eikä sitä ole muutenkaan turhaan turvotettu.
Komeita paukkujakin riittää, mutta jännitystä rakennellaan kaikessa rauhassa ja toiminta pysyy melko pienimuotoisena. Hiippailu öisessä vaunussa tuo mieleen kasibittisen tietokonepelin tai mykkäkomedian klassikot.
Indiana Jones tulee mieleen
Aivan yhtä omaperäisiä selviytymisjippoja ei nähdä kuin ykkösessä. Indiana Jones tulee mieleen, ei vain kerran vaan kahdestikin.
Sitä kiitettävämpää on, että kaiken tuttuudesta huolimatta katsoja viihtyy loistavasti. Elokuvan asenne on onnistuneen leikkisä.
Ainainen purnauksenaiheeni – finaalin pakollinen nyrkkitappelu – saa ytyä juuri huumorista ja itseironiasta. Kuinka käy, kun tiskialtaasta ei löydykään sitä terävintä veistä?
Loppupuolella alkaa jännätä, onko vaitonaiselle Aatamille varattu kovinkin kökkö loppurepliikki. Erinomaisesti hoidetaan sekin.
Seuraava jännäämisen aihe on, kuinka Helanderilta sujuu (oletettavasti) vakavahenkisempi kertomus supertaistelijasta: ensi vuoden puolella hän aloittaa Rambo-saagan esiosan kuvaukset.
Tenka Issakainen