Kun vanha koulurakennukseni puretaan, katoavatko silloin vain tiilet ja laasti, vai sittenkin aika tärkeä osa nuoruutta, kirjoittaa Annan toimituspäällikkö Inka Jutila.
Tuttu tie päätyyn ja sieltä oikealle. Tämäkö se on? puoliso varmistaa ratin takaa.
Eteemme aukeaa vaalean tiiliverhoillun rakennuksen pihamaa. En ole käynyt täällä yli 20 vuoteen, lasken äkkiä päässäni. Vanha yläkouluni näyttää lokakuun tummuvassa illassa jotenkin pieneltä ja ilottomalta. Miten ihmeessä tuohon rakennukseen on mahtunut lähes 1 000 oppilasta? Syytä alakuloon koululla kai onkin, sillä se puretaan pian. Uusi uljas opinahjo on jo noussut viereiselle parkkipaikalle.
Ei sillä, että jäisin tätä paikkaa kaipaamaan. En, vaikka joku nostalgiapuuska saikin tänne ajamaan. Suomen suurimpiin kuulunut koulumme oli aikoinaan jatkuvasti otsikoissa: levottomuuksia, kiusaamista, päihteitä… Meno oli lievästi sanottuna vauhdikasta, varmaan myös paikallisen poliisin mielestä.
Noilta vuosilta on kirjoitettu myös fiktiivinen kirja, joka kuvaa luokkahuoneiden elämää opettajan näkökulmasta. Se, joka löytää tästä päiväkirjasta itsensä, löytää väärin, kuuluvat kirjan avaussanat. Niin tai näin, mutta joku Inkakin siellä seikkailee ja pitää ystävänsä kanssa ärsyttäviä aamunavauksia.
Nolottaa vieläkin. Ei kirja vaan ne avaukset.
Olen aikuisena pohtinut, millaista muissa kouluissa mahtoi olla. Ei sitä silloin osannut vallitsevia olosuhteita kyseenalaistaa, pyrki vain olemaan mahdollisimman näkymätön. Enkä tiedä, onko kyseenalaistaminen tarpeen nytkään. Kyllä sieltä jotain käteenkin jäi.
Lähtöä tehdessä mietin, että kun vanha koulurakennus pian häviää maisemasta, katoavatko silloin vain tiilet ja laasti. Vai sittenkin aika tärkeä osa nuoruutta.
Annan pääkirjoitus on julkaistu numerossa 44/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Peukku pelottaa ja järkyttää − paniikista voi seurata yksi hyvä asia
-
Elämänhallintani on sidoksissa siistiin keittiöön – syy siihen on yksinkertainen
-
Selätin (yhden) sukkaongelman! Ratkaisu on niin tylsä, että nolottaa tunnustaa sitä
