Lentävä kuolema -dokumenttielokuva syntyi äitien ansiosta.
Elokuvan molempien ohjaajien, Nina Forsmanin ja Sakari Suurosen, äideillä on ollut kosketus sairauteen nimeltä tuberkuloosi eli tubi eli keuhkotauti eli lentävä kuolema.
Nina Forsmanin isoäidillä todettiin tämä pelottava tauti ja hän joutui tuberkuloosiparantolaan. Kun Ninan äiti syntyi, vauva otettiin perheeltä pois ja vietiin kuukausiksi eristyksiin odottamaan vastustuskyvyn kehittymistä.
Avaa kuvien katselu
Joulumerkkikodeissa vauvoja hoidettiin hyvin, mutta ero omista vanhemmista oli silti useimmille traumaattinen. Kuva: Filmimaa Oy
Keuhkotautiperheiden vauvoja varten perustettiin niin sanottuja joulumerkkikoteja. Koteja rahoitettiin osittain joulumerkkejä myymällä. Merkkejä liimattiin joulukortteihin postimerkin viereen.
– Äitini syntyi Helsingissä, jossa ei ollut joulumerkkikotia. Hänet vietiin Tampereelle eli aika kauas omasta perheestä, Nina Forsman kertoo.
Forsmanin äidin perheessä asia koettiin häpeällisenä ja kipeänä. Varhainen ero äidistä vaikuttaa tutkitusti äidin ja lapsen suhteeseen, mutta kuten tuohon aikaan oli tapana, vaikeasta asiasta ei juurikaan puhuttu.
– Mietityttää, miten perheeseen on vaikuttanut tuollainen vaiettu salaisuus. Aloin pohtia myös pandemioiden ja muiden poikkeusolojen pitkäaikaisvaikutuksia, Forsman sanoo.
Tuberkuloosi Suomessa
Tuberkuloosi on vaikea keuhkosairaus, johon kuoli esimerkiksi 1930-luvulla 10 000 ihmistä vuosittain.
Vielä 1950-luvulla tuberkuloosi oli yleisvaarallinen tartuntatauti, johon ei ollut parantavaa lääkitystä.
Tuberkuloosia hoidettiin parantoloissa hengittämällä raikasta ilmaa ja joillakin keuhkoleikkauksilla.
Potilaat joutuivat usein jäämään hoitoon vuosiksi.
Keuhkotautia sairastavien vastasyntyneet sijoitettiin joulumerkkikoteihin. Joulumerkkikodeissa olleet perustivat Joulumerkkikotilapset ry:n vuonna 2014.
Parantava antibioottiyhdistelmä ja tepsivät rokotteet alkoivat vähentää sairastumisia 1960-luvulla.
Suomessa tuberkuloosi on lähestulkoon voitettu ja parannettavissa lääkkeillä. Tauti leviää edelleen vähemmän hyvinvoivissa yhteiskunnissa. Yli miljoona ihmistä kuolee yhä tuberkuloosiin vuosittain.
Sakari Suurosen äidin isä kuoli keuhkotautiin, kun Suurosen äiti oli kolmevuotias. Äidin sisko menehtyi aivokalvontulehdukseen, joka todennäköisesti johtui tuberkuloosista.
– Äitiäni syrjittiin koulussa. Opettaja pakotti hänet pesemään pulpetin tolulla. Hän ei myöskään saanut leikkiä kaikkien lasten kanssa, koska oli tuberkuloosiperheestä, Suuronen kertoo.
Äänet menneisyydestä kertovat parantoloista
Äitien kohtalot johdattivat dokumentaristit kiinnostavan tiedonlähteen äärelle.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on tehnyt vuosikymmeniä merkittävää työtä arjen kokemusten keräämisessä. Arkisto keräsi 1970-luvulla suomalaisten kokemuksia keuhkotaudista. Vastauksia oli tullut valtavasti ja niissä kerrottiin paljon elämästä keuhkotautiparantoloissa.
Koska lääkitystä ei ollut, tuberkuloosia pyrittiin hoitamaan eristämällä potilaat parantoloihin. Niitä rakennettiin paikkoihin, joiden ympäristössä oli raikasta ilmaa ja puhdasta luontoa.
Avaa kuvien katselu
Raittiin ilman hengittäminen muotoutui yhdeksi tuberkuloosin hoitomuodoista jo 1800-luvulla Keski-Euroopassa. Kuva: Filmimaa Oy
Muisteluiden joukosta löytyi myös äänitteitä, jotka paljastuivat dokumentaristien aarteeksi. Tuberkuloosiin sairastuneet kertovat audiotallenteissa elämästään sairauden kanssa, kokemuksistaan parantoloissa ja mikä kiinnostavinta, ihmissuhteista hoitolaitoksissa.
Nauhojen kautta dokumentaristit pääsivät sisään parantoloiden elämään. He valitsivat muistelijoiden keskuudesta kolme päähenkilöä. Äänenä kuullaan iloista maalaistyttöä Enneä, synkkyyteen taipuvaa Tenhoa ja uskonnollista ja vastarakastunutta Kalevia.
He kaikki olivat olleet keuhkoparantolassa useaan otteeseen. Se ei ollut harvinaista, sillä parantumaton sairaus saattoi aktivoitua aina uudelleen.
Avaa kuvien katselu
Vanha värivalokuva Paimion parantolasta. Suomi oli köyhä maa, mutta keuhkotautiin sairastuneille rakennettiin toinen toistaan upeampia parantoloita. Alvar Aallon suunnittelema rakennus valmistui 1933. Kuva: Filmimaa Oy
– Elokuva nimeltä Ne 45 000 (1933), josta käytämme kuvia dokumentissamme esittää sen totuuden, mitä parantoloista on haluttu näyttää ulkomaailmalle 1930-luvulla. Sävy on patsasteleva ja teatraalinen. Me halusimme kuvata parantolan elämää potilaiden näkökulmasta, josta syntyy kiinnostava ristiriita propagandamaista materiaalia vasten, Forsman sanoo.
Parhaassakin tapauksessa tuberkuloosiin sairastuminen tarkoitti oman elämän siirtämistä syrjään. Työt oli keskeytettävä, oma perhe jätettävä. Tilalle tuli parantolan yhteisö.
Avaa kuvien katselu
Sakari Suuronen ja Nina Forsman sanovat, että keuhkotautiin liittyen olisi voinut tehdä useita dokumenttielokuvia. Käsittelemättä jäi muun muassa ankara valistus, jota Suomessa harjoitettiin. Kuva: Benjamin Suomela / YleLähdetkö lumpustelemaan?
Keuhkotautiparantoloissa eli paljon parhaassa työiässä olevia ihmisiä. Iso osa ei ollut niin sairaita, että heidän olisi pitänyt maata sängyssä kaiken päivää. Niinpä parantoloihin syntyi omia pieniä yhteisöjä, jotka muodostuivat kunkin makuusalin ja hengittelyparvekkeen eli hallin ympärille. Halleilla oli usein oman ”valtakunnan” tunnuksensa, kuten omat liput ja laulut.
Potilaat järjestivät kilpailuja, kuuntelivat musiikkia, pelasivat pelejä, toimittivat omaa lehteä ja seurustelivat tiiviisti keskenään. Tärkeä yhdessäolon muoto oli lumpustelu.
Lumpustelu-termin etymologia on hieman hämärän peitossa. Yksi tarina kertoo erään parantolassa syntyneen pariskunnan menneen katsomaan toistuvasti lumpeita järvelle. Parantolan väki kyseli parilta, jokos oli taas oltu lumpustelemassa eli lumpeita katsomassa.
Jopa parantolan lääkärit kannustivat lumpustelemaan. Ulkona kävellessä sai raitista ilmaa, ja uudet tuttavuudet pitivät ihmisten mielet virkeinä.
Sisätiloissa ei ollut sallittua vehdata vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta ulkona käyskenneltiin käsi kädessä. Joidenkin naimisissa olevien potilaiden puolisot olivat antaneet lumpusteluluvan puolisolleen. Parantolassa vietettiin kuitenkin pääsääntöisesti pikemminkin vuosia kuin kuukausia.
Lentävä -kuolema dokumentissa on dramatisoituja kohtauksia, jotka kuvaavat potilaiden muistoja parantoloissa.Yöpyminen joulumerkkikodissa oli korjaava kokemus
Ohjaajat Forsman ja Suuronen ovat myös haastatelleet ja kuvanneet tuberkuloosin koskettamia ihmisiä elokuvaansa. Mukana on muun muassa parantolassa tavannut pariskunta ja nainen, joka on viettänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet joulumerkkikodissa.
Samassa rakennuksessa toimii nykyään päiväkoti. Dokumentaristit toteuttivat naisen haaveen päästä yöpymään siellä.
– Hän koki, että kyllähän muutkin ihmiset kaipaavat välillä lapsuudenkotiinsa. Joulumerkkikoti oli kymmenen kuukautta hänen kotinsa vauvana. Hänkin halusi kokea kotiinpaluun, kertoo Forsman.
Tiina eli Elämänsä ensimmäiset kuukaudet joulumerkkikodissa.
Lentävä kuolema -dokumenttia esitetään elokuvateattereissa 31.10. lähtien.