Inka Vuorinen, 32, haaveili lasinpuhaltajan ammatista, mutta unelma särkyi yrittäjyyden karikoihin. Se johti asunnottomuuteen ja isoon velkataakkaan. Yrittämisen kipinä ei silti sammunut.
”Rakastuin lasiin, kun opiskelin nuorena lasinpuhaltamista. Lasi on materiaalina hunajaisen kuumaa, herkkää ja haurasta, mutta silti vahvaa. Ihmisten silmiin syttyy usein innostava tuike, kun he puhuvat jostain itselleen tärkeästä. Sellainen tuike syttyy kuulemma minunkin silmiini, kun puhun lasista.
Olin taiteellisuuteni takia outolintu Jämsän pikkukaupungissa. Äitini ja isäni erosivat, kun olin ensimmäisellä luokalla. Minä ja pikkusisarukseni jäimme äidin kanssa asumaan. Äiti joutui vaihtamaan siistijän työnsä paperitehtaalla vaativampiin jälkikäsittelyn tehtäviin, jotta pärjäisimme. Elämä pienten lasten ja kolmivuorotyön kanssa oli varmasti haastavaa. Vaikka rahatilanne oli tiukka emmekä voineet käydä ulkomaanmatkoilla tai hankkia uusimpia lenkkareita, meillä oli hauskaa yhdessä. Pieni perheyhteisömme oli tiivis ja ihana.
Jämsä oli tuolloin eläväisempi paikka kuin tänä päivänä. Minulle se oli silti liian pieni. Teatteriharrastus oli yläasteella pelastukseni, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, etten voinut olla oma itseni. Minulla oli kova tarve päästä kokeilemaan siipiäni jossain muualla. En tiennyt, mitä ryhtyisin seuraavaksi tekemään, mutta lukioon en halunnut. Koulu ei ollut minun juttuni. Törmäsin käsityömessuilla upeisiin lasitöihin ja kuulin, että Kihniössä järjestettävään lasiartesaanin koulutukseen oli haku käynnissä. Lähdin 15-vuotiaana kotoa opiskelemaan lasinpuhaltajaksi. Asuin koulun asuntolassa, jossa oli ihana, kommuuninomainen tunnelma. Se oli hyvä paikka kasvaa, sillä koulussa oli vanhempia opiskelijoita, jotka pitivät huolta meistä nuoremmista.”
Apua Facebook-ryhmästä
”Tapasin siellä ensimmäisen poikaystäväni. Muutimme opintojen jälkeen Kotkaan, jossa perustin taidelasiyrityksen. Opintoihin ei kuulunut yrittäjyysopintoja, vaikka se olisi ollut tarpeen. Minulla oli nuoruuden intoa ja uskoa itseeni, mutta se ei riittänyt. Yritin saada yritystäni lentoon niin kovasti, että menetin asuntoni ja velkaannuin pahasti. Olin saanut henkilökohtaisen starttilainan ja minulla oli alv-velkaa, joten en päässyt eroon yrittäjästatuksestani enkä ollut oikeutettu työttömyystukeen. Yhtäkkiä olin 19-vuotiaana asunnoton ja minulla oli 20 000 euron velkataakka.
Onneksi sain taloudellista apua sosiaalitoimistosta ja takauksen uuteen vuokra-asuntoon. Sitä ennen ehdin olla puoli vuotta asunnottomana. Se oli rankkaa, sillä oli talvi. Asuin yritykseni toimitiloissa, jossa ei ollut vessaa tai keittiötä ja lämpöäkin vain 13 astetta. Minulla oli kuitenkin katto pääni päällä. Pahimmassa vaiheessa jouduin pyytämään apua Facebook-ryhmästä ja sain ilmaiseksi säkillisen lämpimiä vaatteita. Se opetti, että apua pitää osata pyytää.
Lue myös Kotiliesi.fi: Kun Jenni avasi kahvilan Helsinkiin, hän teki kaikki mahdolliset virheet – konkurssi ei silti ollut maailmanloppu
Tuntuu hämmentävältä, että yksilön vastuuta korostetaan pärjäämisessä niin usein. Toki oma asenne vaikuttaa, mutta ilman sosiaaliturvatukea en olisi pystynyt nousemaan suosta. Tuon kokemuksen jälkeen en ole pelännyt epäonnistumista. Tiedän, että kaikesta selviää.
Suhde poikaystävääni hiipui, koska romantiikka oli karissut suhteesta vaikean elämäntilanteen myötä. Mietin, mitä muuta osaisin tehdä lasinpuhaltamisen lisäksi. Tulin siihen tulokseen, että osaan puhua ja myydäkin jonkin verran. Muutin myyntitöiden perässä Helsinkiin. Myin työkseni hälytysjärjestelmiä, juustoa, seksileluja ja lehtimainoksia, mutta huomasin, ettei myyntityö ollut minun juttuni. Pääsin lasitusliikkeeseen johdon assistentiksi. Se työ loppui kuitenkin nopeasti seksuaaliseen häirintään, ja aloitin kahvilaitehuoltajana Pauligilla. Se oli itsenäistä työtä, mutta sen verran raskasta ja yksinäistä, etten halunnut jatkaa sitä pidempään.
Kouluttauduin oppisopimuksella hammaslaborantiksi. Suoritin tutkinnon ja viihdyin töissä kuuden vuoden ajan. Jatkoin vielä ammattikorkeakouluun tuotantotalouden opintoihin ja nyt olen tuore insinööri.
Yrittäjyyden kipinä oli epäonnistumisesta huolimatta jäänyt kytemään. Nyt pyöritän omaa yritystäni. Tarjoan muille yrityksille apua palveluiden ja prosessien kehittämiseen, koulutan tulevaisuuden ennakointiin ja mahdollisuuksien hallintaan sekä ohjaan tulevaisuustyöpajoja. Minulle on tärkeää olla mukana tekemässä maailmasta samalla parempaa.”
Ei täysin naisen identiteetti
”Tapasin lapseni isän roller derby -harrastuksessa vuonna 2015. Toimimme tuomareina eri joukkueissa ja tutustuimme paremmin päädyttyämme tuomarointipariksi SM-peliin. Lapsemme syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Ennen äidiksi tuloa en aina osannut pitää puoliani. Lapsen myötä opin tunnistamaan paremmin omat rajani. Haluan olla hänelle hyvä esikuva. Minulla on ollut pitkään syömishäiriö, ja äidiksi tultuani aloin työstää ongelmaa enemmän. En halua, että lapseni joutuu kamppailemaan saman asian kanssa.
Rakastan olla äiti. Pidin lapsena huolta pikkusisaruksistani ja kaveriporukoissa olen ollut äitihahmo, joka huolehtii muista.
Lapseni alkoi nukkua kokonaisia öitä vasta nelivuotiaana. Väsymys hiersi suhdettamme. Erosin lapsen isästä kolme vuotta sitten. Ennen eroa kokeilimme avointa suhdetta, ja kokeilun aikana tapasin nykyisen puolisoni. Asumme yhdessä. Hän on sulautunut pieneen perheeseemme niin hyvin, että lapsellani on nykyisin kaksi isää.
Olen aikuisiällä huomannut, etten identifioi itseäni täysin naiseksi. En tiedä, mitä naisellinen energia on, enkä tunne sellaista itsessäni. Vaikka olen hyvin feminiininen ulkoisesti, minussa on voimakas maskuliininen puoli. En halua pakottaa itseäni mihinkään muottiin. Minun ei tarvitse olla tietynlainen vain siksi, että olen ulkoisesti nainen. Sen tajuaminen on tuntunut vapauttavalta.
On pitkän työn ja terapian tulosta, että pystyn viihtymään kehossani. En näe itseäni peilistä samalla tavalla kuin muut. Se, miltä omasta mielestäni näytän, vaihtelee päivittäin. Se on ajoittain vieläkin todella raskasta. Minulla on silti vahva olo kehossani.”
Lue myös: Konkurssin jälkeen Marianne ei ole saanut yhtäkään työhaastattelukutsua – elämä on silti hyvää
Hyvää elämää
OLEN YLPEÄ sitkeydestäni, kekseliäisyydestäni ja rohkeudestani. En halua pienentää itseäni, vaan antaa ideoiden tulvia.
INSPIROIDUN pienistä kauniista asioista, kuten kukkien nupuista keväisin. Niitä ei huomaa, jos niiden äärelle ei pysähdy.
RAKKAIN RUTIININI on lapsen saattaminen kouluun. Ymmärrän, miksei äitini pystynyt tekemään niin, mutta minulle se on ehkä juuri siksi niin arvokasta, että itselläni on mahdollisuus siihen.
SAAN VOIMAA läheisistäni, jotka rakastavat minua juuri tällaisena, ja lapsestani. Heidän ansiostaan jaksan viedä kestävän kehityksen sanomaa eteenpäin ja taistella tasa-arvoisemman maailman puolesta.
HAAVEILEN omasta lasinpuhaltamosta, jossa voisin järjestää kesäkursseja.
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -sarjassa Annassa 32/2025.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otava.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
Sinua voi kiinnostaa myös:
