Kun yleisö katosi keikoilta, Anssi Kela mietti, mikä meni vikaan. Alkoi matka artistiksi, jonka keikoilta poistutaan jalat vähän ilmassa, lisää haluten.
On loppusyksyn iltapäivä Helsingin Käpylässä. Muusikko Anssi Kela avaa oven rintamamiestalon kellarin työhuoneeseensa, jossa on kolmisenkymmentä kitaraa ja bassoa, muita soittimia ja Anssin keräämää Star Wars -rekvisiittaa. Ovensuussa seisova astromekaanikkodroidi R2-D2 ja lasivitriinin kymmenet elokuvafiguurit muistuttavat lapsuuden sankareista ja pahiksista.
Täällä Anssi tekee työtään, musiikkia, omissa oloissaan ja yksin. Soolouralle hän lähti jo 2000-luvun alussa ja on siitä lähtien säveltänyt, sanoittanut ja tuottanut kaikki biisinsä ja lisäksi soittanut levyillään kaikkia instrumentteja itse.
Anssi Kela: ”Olen ujo ja hiljainen”
Koti on Anssille kaiken keskipiste ja elämän tärkein paikka. Täältä hän ei mielellään lähde muualle kuin keikoille edes lomillaan.
”Moni elää niin, että tuleva lomamatka on jonkinlainen valo tunnelin päässä, mutta minä en tunne minkäänlaista kaukokaipuuta. Kun perhe saa joskus raahattua minut jonnekin, kohteessa ajattelen, että miksi olen täällä, kun voisin olla kotonakin. Oman olemisen ydin on jotenkin tässä.”
Ahkerasti keikkaileva artisti on vapaa-ajallaan tekemisissä lähinnä perheensä, bändikavereidensa ja yhden käden sormilla laskettavien ystäviensä kanssa. Kutsuilla tai minglaustilaisuuksissa hän ei viihdy.
”Olen ujo ja hiljainen, mikä ei lavalla näy. Minun on tosi vaikea ottaa tilaa silloin, kun paikalla on enemmän ihmisiä.”
”Tyypillistä on, että jos olen mukana keskustelussa ja mieleeni nousee jokin asiaan liittyvä hyvä juttu, jään odottamaan omaa vuoroani. Kohta huomaan, että keskustelu eteni jo johonkin ihan muualle. Sitten olen vain hiljaa.”
Introvertti kotona viihtyjä ja valokeilan karttaja on kaukana siitä energisestä ja karismaattisesta artistista, joka Anssista on vuosien mittaan sukeutunut. Matka yleisöä laulattavaksi ja sen kanssa kontaktiin hakeutuvaksi lavatiikeriksi on ollut pitkä ja vaatinut välillä kivuliaitakin pohdintoja.
Riidat ahdistavat
Murrosikäisen Anssin haaveena oli päästä soittamaan bassoa bändiin. Ensimmäisen bassokitaransa hän sai 13-vuotiaana, ja pian oli kasassa gospel-yhtye, joka tyylinvaihdoksen myötä sai nimekseen Pekka ja susi. Siinä Anssista tuli ”vähän vahingossa” myös biisien tekijä ja laulaja, bändin keulakuva.
Kun valtaosa nuorista veti pussikaljaa, Anssi soitti, piirsi, luki ja vietti aikaa seurakuntanuorissa. Uskonnollisuus on hänestä sittemmin karissut, mutta kokemus jätti Anssin ajatteluun ja maailmankatsomukseen jälkensä.
”Seurakunnassa oli hienoa kynnyksen mataluus. Kaikki olivat tervetulleita, ja mukana oli paljon tyyppejä, jotka eivät olisi kelvanneet minnekään muualle. Siellä he saivat olla ja kukoistaa. Se oli mahtavaa, ja toivon, että meininki on sama vielä nykyäänkin.”
Anssin persoonaa muokkasi myös muusikkoisän kuolema autokolarissa, kun Anssi oli 12-vuotias.
”Se opetti minulle, että elämä on ennalta arvaamatonta ja mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Siksi riidat ahdistavat minua. Pyrin elämään niin, että minulla olisi mahdollisimman hyvät suhteet läheisiini ja ihmisiin ylipäätään. Että jos jotain tapahtuu, ei jää mitään jossiteltavaa mihinkään suuntaan.”
Anssi haluaa myös ilmaista lapsilleen selkeästi sen, että he ovat hänelle rakkaita.
”Se oli se, mitä oma faija sanoi mulle. Kun hänet yhtäkkiä repäistiin pois, oli tärkeää, ettei hänen rakkauttaan tarvinnut mitenkään miettiä tai kyseenalaistaa. Moni joutuu miettimään sitä koko elämänsä ajan.”
Nummela-albumi räjäytti potin
Anssi oli 21-vuotias, kun Pekka ja Susi vuonna 1993 voitti rockin SM-kilpailun. Bändi ei koskaan saanut kunnon nostetta, ja sen hajottua Anssi ryhtyi tekemään musiikkia yksin.
Kun soolouran debyyttialbumi Nummela vuonna 2001 ilmestyi, se lähti hieman hitaasti liikkeelle mutta räjäytti sitten potin. Pop- ja rocklyriikkaa kerronnallisuudellaan uudistanut levy nousi Suomen virallisella albumilistalla ykköseksi ja pysyi siellä 16 viikkoa. Albumista tuli sukupolvikokemus, jonka biisit – muun muassa Mikan faijan BMW:n – koko Suomi oppi jatkuvan radiosoiton takia ulkoa ja jota myytiin enemmän kuin mitään muuta pitkäsoittoa koko 2000-luvulla. Anssi kokosi esiintymisiä varten taustabändin, ja keikat pullistelivat yleisöä. Hype oli kova.
Vuoden 2001 Emma-gaalassa 29-vuotias Anssi palkittiin parhaana pop/rock-tulokkaana ja vuoden kotimaisena artistina. Nummela voitti Vuoden debyyttialbumi- ja Vuoden myydyin albumi -palkinnot. Voisiko nuori muusikko elämältä ja uraltaan enempää toivoa?
Lue myös Kotiliesi.fi: Nämä ovat suosituimmat kotimaiset karaokebiisit – ”Lauletaan joka ilta vähintään 4 kertaa”
Aallonpohjassa Anssi mietti, onko hänen uransa ohi
Artistin elämä on aaltoliikettä, jossa nousut ja laskut vuorottelevat. Yksin työstään ja elannostaan vastaavana muusikkona ja biisintekijänä Anssi on kokenut sen kovemmin kuin moni muu.
2000-luvulla Anssilta ilmestyi kolme muuta sooloalbumia, joista ensimmäinen, Suuria kuvioita, myi vielä platinaa. Keikoilla väki kuitenkin väheni vähenemistään.
Aallonpohja oli kiertue, jonka Anssi yhtyeineen teki Aukio-albumin ilmestymisen jälkeen vuonna 2009. Musiikillisen tarinankerronnan rajoja kokeilevan, yhtenä kokonaisuutena kuunneltavaksi tarkoitetun albumin tehdessään Anssi tiesi ottavansa ison riskin.
”Olin varautunut siihen, että Aukio ei olisi kaupallinen menestys, mutta se menikin vielä huonommin kuin olin odottanut.”
Kahdeksan vuotta aiemmin Nummela oli myynyt 157 000 kappaletta, mutta Aukio kiinnosti vain 4 000 ostajaa. Suomen-kiertue typistyi vähäisen kiinnostuksen vuoksi seitsemään keikkaan, ja kun bändi saapui keikalle rockkaupunki Tampereelle, sitä katsomaan tuli vain pari-kolmekymmentä ihmistä.
”Se oli pysähtymisen hetki. Silloin kyseenalaistin sen, onko minulla enää jatkoa näköpiirissä. Että tässäkö tämä oikeasti nyt oli.”
Anssi tajusi mokanneensa tilaisuuden, joka oli tarjottu hänelle kultalautasella. Nummela oli tehnyt hänestä hetkeksi artistin, jonka jokainen halusi nähdä – mutta suurin osa yleisöstä ei tullut keikoille enää toista kertaa.
”Oli rankkaa oivaltaa, että olen itse tyrinyt enkä voi syyttää siitä ketään muuta: en bändiä, keikkamyyjiä enkä levy-yhtiötä. Oli pakko miettiä, mitä voisin tehdä paremmin.”
Nummelan suursuosion aikoihin Anssi oli kuvitellut suosionsa olevan betonoitu ja myös pysyvän sellaisena. Hän oli luonut itsestään lavalla mystisen ja etäisen hahmon, joka ei juuri juttele yleisön kanssa.
”Ajattelin silloin, että coolius on mun juttu. Nyt tajusin, että en ollut pystynyt keikoilla luomaan sitä kontaktia ja fiilistä, että yleisö lähtee kotiin vähän jalat irti maasta ja haluaa siksi tulla keikalle myös uudestaan. Se on taito, joka on sen jälkeen pitänyt opiskella”, Anssi sanoo.
Säästöt kannattelivat vaikeiden aikojen yli
Säästöt ja radiosoitosta saadut tulot kannattelivat Anssia ja perhettä yli vaikeimpien vuosien. Anssi jatkoi keikkailua pienemmille yleisöille, mutta alkoi nyt tehdä lavalla asioita, jotka häntä, perusluonteeltaan ujoa ja vaatimatonta tyyppiä vähän hävettivät tai nolottivat: revitellä, jammailla, puhutella ja innostaa yleisöä, kertoa biiseistä välispiikeissä. Keikka keikalta hän rohkaistui lisää.
”On ollut pitkä matka siirtää rajaa sen suhteen, mitä lavalla uskaltaa tai kehtaa tehdä. Mutta aina kun uskalsin ylittää kynnyksen, yleisöltä tulikin tosi hyvä reaktio.”
”Ei minusta yhdessä yössä mitään oman elämäni Freddie Mercurya tullut, mutta keikka keikalta olen vapautunut ja avautunut enemmän ja enemmän.”
Esimakua uudesta Anssi Kelasta saatiin kesäkuussa 2011 kitaristilegenda Eric Claptonin Helsingin-keikalla, jonne Anssia oli pyydetty lämmittelemään. Paikkana oli yli 13 000 ihmistä vetävä Hartwall-areena.
”Päätin haastaa itseni ja mennä lavalle yksin kitarani kanssa. En jännittänyt, koska ajattelin, että ei sinne kukaan minua tule kuuntelemaan ja lämppärin aikaan kaikki ovat vielä juomassa kaljaa.”
Kun Anssi minuuttia ennen keikkaa kurkisti verhojen raosta, hän näki, että katsomo oli aivan täynnä. Hän astui lavalle ja alkoi soittaa.
Pari biisiä soitettuaan Anssi havahtui: tilanteessa oli jotain maagista.
”Tajusin, että jengi on aivan innoissaan. Olin onnistunut varastamaan Claptonin yleisön. Se oli käännekohta, jolloin ajattelin, että ehkä minulla vielä on tulevaisuutta artistina.”
Suurempi yleisö sai todistaa uutta ja kaikkensa antavaa Anssi Kelaa Uuden Musiikin Kilpailussa vuonna 2013. Anssi ensiesitti tv:n suorassa lähetyksessä kappaleensa Levoton tyttö ja loksautti leuat auki intensiivisyydellään ja karismallaan.
”Kun avasin esiintymisen jälkeen kännykkäni ja katsoin somen reaktioita, tiesin, että urani oli pelastettu.”
Viime vuosina Anssin itsevarmuus esiintyjänä on yhä kasvanut. Sitä tukee luotto pitkän kokemuksen tuomaan ammattitaitoon.
”On tavallaan kaksi Anssia – kun astun lavalle, tuon askelen aikana naksautan aivoni toiseen asentoon ja minusta tulee esiintyjä. Nummelan aikaan olin lavalla sisäänpäin kääntynyt, mutta nyt suunta on täysin toinen, ulospäin.”
Musertava kriitikkoäänestys veti mietteliääksi
Kun taiteilijuutta arvotetaan, suosio on yksi mittari, arvostus toinen. Jaakobinpaini sen suhteen, kuinka niiden antaa vaikuttaa omaan tekemiseensä, on taiteilijan käytävä itsensä kanssa.
Arvostuskin vaihtelee. Helmikuussa 2019 Anssi Kela sai hienon kunnianosoituksen, kun hänet palkittiin Emma-gaalassa elämäntyöstään Erikois-Emmalla yhtenä sen nuorimmista saajista. Saman vuoden marraskuussa Soundi-lehti järjesti äänestyksen, jossa 60 musiikkikriitikkoa ja alan asiantuntijaa listasi 2000-luvun 100 merkittävintä kotimaista musiikkialbumia.
Anssi odotti Soundin äänestyksen tuloksia mielenkiinnolla. Hän tiesi, ettei ollut mikään kriitikkojen suosikki eikä Nummela varmaankaan yltäisi kärkikymmenikköön. Mutta milläköhän sijalla tuo vuosikymmenen myydyin albumi olisi? Olisikohan listalla myös platinaa saanut Suuria kuvioita?
Ei ollut, eikä ollut edes Nummelaa.
”Minun levyjäni oli sillä listalla nolla. On pakko myöntää, että se oli musertavaa. Tuli sellainen olo, että en taida olla kovin hyvä.”
Seuraavassa Soundissa julkaistiin samanlainen 100 parasta -lista, mutta siinä äänestäjinä oli yleisö ja Nummela nousi lähes kärkeen, sijalle kolme.
Samoihin aikoihin Anssin Mun täytyy kävellä näin -elämäkertakonserttien sarja lisäkonsertteineen myi salit loppuun. Silti ylenkatse mietitytti. Kriitikoiden suosion tavoittelu on Anssin mukaan kuitenkin ”täysin älytön ajatus”.
”Se ei hetkeäkään ole vaikuttanut tekemiseeni, ja uran määrätietoinen rakentaminen on minulle muutenkin vierasta.”
”Tehtäväni on tuoda ihmisille vain vähän iloa”
Tämän vuoden keväällä Anssi Kela julkaisi seitsemän vuoden jälkeen uuden sooloalbumin Kaikki tiet joita kuljin. Se sai ristiriitaisia arvioita ja maltillisesti radiosoittoa, mutta vuosien varrella muodostuneelta omalta fanikunnalta saatu palaute on ollut innostunutta.
Keikkoja riittää, ja soittamisen riemu on tallessa. Mielekkyys ja ilo löytyvät kuitenkin ennen kaikkea yleisöstä ja sen reaktioista.
”Keikoilla näen, kuinka tärkeitä biisini joillekin ovat. Kun näen, miten ihmisten kasvot syttyvät loistamaan tai kuinka jotkut itkevät jonkin biisin kuullessaan, tajuan, että musiikkini tuo ihmisille iloa ja energiaa tai saattaa kannatella heitä arjessaan hetken aikaa.”
Asiat ovat mallillaan sekä töissä että kotona, jossa arjen jakaa vaimo, entinen moottoriurheilija Sanna Pinola ja parin 12-vuotias tytär. Anssin edellisestä liitosta syntynyt tytär Rosa asuu jo omillaan ja aloittelee artistin uraansa.
Lue myös: Anssi Kela löysi vaimonsa epätavallisesta paikasta
Oma paikka maailmassa on löytynyt.
”Kuulostaa ehkä vähän kornilta, mutta minulle on kirkastunut sellainen visio, että tehtäväni on tuoda ihmisille vaan vähän iloa. Se on se, mitä minä teen. Ei minulla ole tarvetta olla mitään sen kummempaa.”
Anssi Kela, 53
Työ: Laulaja-lauluntekijä, muusikko, tuottaja ja kirjailija. Tunnetaan mm. biiseistä Nummela, Milla, Miten sydämet toimii ja Levoton tyttö. Anssi on säveltänyt musiikkia myös muille ja kahden elokuvan tunnusbiisit.
Perhe: Vaimo Sanna Pinola ja 12- ja 23-vuotiaat tyttäret.
Koti: Rintamamiestalo Helsingin Käpylässä. Anssi vaimoineen osti talon vuonna 2009 ja remontoi mieleisekseen.
Juttu on julkaistu Annassa 44/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
