On vaikea ymmärtää, miksi halukkaiden koalitio ei ole avannut presidentti Stubbin ehdottamaa keskusteluyhteyttä Venäjään, kirjoittaa entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen.
27. maaliskuuta 2025 Volodymyr Zelenskyi, Keir Starmer ja Emmanuel Macron keskustelivat halukkaiden koalition kokouksessa Pariisissa. EPA / AOP, PA-EFE/LUDOVIC MARIN / POOL MAXPPP OUT
Neuvotteluissa rauhan palauttamiseksi Ukrainaan on keskeiseen asemaan noussut niin sanottu halukkaiden koalitio. Se koostuu keskeisistä Euroopan maista, mutta mukana on myös muita valtioita.
Tämän maaryhmän nimi tulee siitä, että mukana olevat valtiot ovat valmiit osallistumaan rauhan turvaamiseen sitten, kun se on saatu aikaan.
Halukkaiden koalitiolla on kuitenkin ollut keskeinen asema myös neuvotteluissa rauhan aikaansaamiseksi.
Koalition edustajat ovat käyneet tiiviitä keskusteluja Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kanssa.
Venäjän kanssa keskusteluja ei ole ollut.
Ilman keskusteluyhteyksiä Venäjään koalitio ei voi rauhanponnistuksia tehokkaasti tukea.
Myös halukkaiden koalition piirissä on ollut esillä tarve pitää yllä yhteyksiä Venäjään.
Viime huhtikuussa Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb kertoi julkisuuteenkin halukkaiden koalition tulleen yhteisymmärrykseen siitä, että ainakin jonkun eurooppalaisen johtajan pitäisi olla ”jossakin vaiheessa” yhteydessä Venäjään.
Ensimmäisinä Stubbin mielestä Ranskan tai Britannian piti puhua Putinille, koska nämä maat ovat halukkaiden koalitiossa johtoasemassa.
Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Ranskan presidentti Emmanuel Macron keskusteli Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa viime heinäkuun alussa lähes kolmen vuoden tauon jälkeen.
Macronin ja Putinin välisen puhelun kerrottiin olleen ensimmäinen sitten syyskuun 2022.
Elysée-palatsin mukaan Macron oli vaatinut puhelun aikana tulitaukoa Ukrainaan ja Ukrainan sodan päättämistä koskevien rauhanneuvottelujen aloittamista.
Uutistoimisto Tassin mukaan Putin oli todennut puhelun aikana Macronille Ukrainan sodan olevan suoraa seurausta länsimaiden politiikasta.
Putin oli syyttänyt länsimaita Ukrainan sodan pitkittämisestä ja korostanut, että ratkaisun konfliktin päättämiseen on oltava ”kattava”.
Putin oli toistanut puhelun aikana usein esittämänsä väitteen Ukrainan sodan ”juurisyistä”.
Kremlin mukaan Putin oli sanonut myös, että Venäjän ja Ukrainan välisen mahdollisen rauhansopimuksen tulisi olla pitkäaikainen ja sen pitäisi perustua ”uusiin alueellisiin realiteetteihin”.
Tiettävästi Britannian pääministeri Keir Starmer ei ole Putinin kanssa keskustellut.
On vaikea ymmärtää, miksi halukkaiden koalitio ei ole avannut presidentti Stubbin ehdottamaa keskusteluyhteyttä Venäjään.
Keskustelut ovat joka tapauksessa välttämättömät siinä vaiheessa, kun aselepo ja rauhansopimus on saatu aikaan. Silloin on sovittava, millaiset rauhanturvajärjestelyt Ukrainassa voidaan toteuttaa.
Mutta koalition pitäisi keskustella Venäjän kanssa myös siitä, kuinka aselepoon ja rauhansopimukseen voitaisiin päästä.
Keskusteluja ja neuvotteluja ei ole viisasta jättää vain Donald Trumpin ja Vladimir Putinin välisiksi.
Yhdysvallat ja Venäjä ovat tiettävästi käyneet laajempia keskusteluja turvallisuusratkaisuista, joilla meneillään oleva uusi kylmä sota voitaisiin lopettaa.
Koalition eurooppalaisten jäsenmaiden kannaltakin olisi järkevää tavoitella sellaisia aserajoitus- ja valvontasopimuksia, joilla voitaisiin välttää kaikille osapuolille kalliiksi tuleva ja loppujen lopuksi vaarallinen kilpavarustelu.
Laaja aserajoitusten ja -valvonnan tukema rauhansopimus helpottaisi myös sen turvaamiseen tarvittavia järjestelyjä. Parhaimmillaan tähän riittäisivät ehkä vain YK:n mandaatilla toimivat rauhanturvajoukot ja/tai ETY-järjestön tarkkailijat.
Kuten Alexander Stubb viime keväänä ehdotti, Britannia ja Ranska voisivat olla ne koalition edustajat, jotka voisivat avata keskusteluyhteyden Venäjään.
Tämä olisi perustelua senkin vuoksi, että nämä maat ovat YK:n turvallisuusneuvoston pysyvinä jäseninä tasavertaisia keskustelukumppaneita Yhdysvalloille ja Venäjälle.
Kirjoittaja on entinen ulkoministeri, Suomen ulkopolitiikasta väitellyt valtiotieteen tohtori ja kansanvälisten suhteiden dosentti.