Suomi ei ole sodassa. Siksi on vaikea ymmärtää, miksi sotaretoriikka vain vahvistuu. Nykyisiin turvallisuusuhkiin voidaan varautua ilmankin, Käihkö kirjoittaa.
Avaa kuvien katselu
Kesällä 2024 kohistiin puheista, joiden mukaan Suomi olisi sodassa Venäjän kanssa. Valtionjohto kiisti, Helsingin Sanomien kuukausiliitteen sarjakuvakin irvaili sotahysteriasta.
Tänä syksynä kielenkäyttö on edelleen koventunut. Puolaan syyskuussa drooneilla tehtyä ilmatilaloukkausta kutsuttiin ”drooni-iskuksi”, vaikka tiettävästi varsinaiset vahingot taisivat aiheutua drooneja pudottavasta torjuntaohjuksesta.
Toista, pian seurannutta Viron ilmatilaloukkausta vuorostaan kuvattiin hyökkäykseksi.
Lokakuun alussa Helsingin Sanomatkin näytti muuttavan asennettaan: lehden pääkirjoitus totesi yksituumaisesti, että ”hybridisota on jo sotaa”.
Aikoinaan Afganistanissa emme olleet sodassa – nyt näemmä olemme.
Seurasin jo ensimmäistä kohua ristiriitaisin mielin. Viisitoista vuotta aiemmin suomalaiset sotilaat taistelivat henkensä edestä Afganistanissa, mutta silloin emme olleet sodassa – nyt näemmä olimme, vaikka Suomen ja Venäjän välillä ei oltu ammuttu laukaustakaan.
Ristiriitaa selittää se, että sodalle ei juuri ole olemassa objektiivisia, yleispäteviä kriteereitä. Kaksi selkeää indikaattoria länsimaisesta sotateoriasta sentään löytyy.
Ensimmäinen on juridinen sodanjulistus, toinen organisoidun väkivallan käyttö politiikan jatkeena. Tärkein on jälkimmäinen määritelmä, jossa politiikkaa kytkeytyy väkivallan käyttöön. Viime kädessä on poliittinen päätös, olemmeko sodassa vai emme.
Afganistanissa emme olleet sodassa siitä huolimatta, että organisoidun väkivallan kriteeri täyttyi. Nyt olemme joidenkin mielestä sodassa, vaikkei edellä mainituista kriteereistä täyty kumpikaan.
Minun on vaikea ymmärtää, miksi sodan ja rauhan rajaa pitäisi tarkoituksellisesti hämärtää.
On hyvä tunnistaa, että sota ja rauha ovat sosiaalisesti rakennettuja olotiloja. Ne mahdollistavat, estävät ja määräävät tiettyjä toimintatapoja – joista äärimmäisin on organisoitu väkivalta. Se on rauhan aikana kiellettyä ja rangaistavaa, sodan aikana välttämätöntä ja suorastaan palkittavaa.
Voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta näin määriteltynä ja rajattuna sota vapauttaa kansat alituisesta pelosta ja turvattomuudesta. Kun väkivalta on rauhan aikana kiellettyä, voidaan pelotta rakentaa luottamuksellisia suhteita. Ne taas ovat edellytys niin demokratialle kuin vaurautta lisäävälle kaupankäynnillekin.
Ei ole tietysti mitään syytä vähätellä Venäjän tai kenenkään muunkaan toimia, joilla turvallisuuttamme uhataan. Tästä huolimatta minun on vaikea ymmärtää, miksi sodan ja rauhan rajaa pitäisi tarkoituksellisesti hämärtää – varsinkin kun juuri samasta synnistä syytetään yleensä Venäjää.
Koventuneen retoriikan vaara on, että myös käyttäytymisemme muuttuu: puheet sodasta toimivat itseään toteuttavana ennustuksena. Tämä kaventaisi reagointitapojamme, ja ohjaisi meitä vääjäämättömästi kohti organisoitua väkivaltaa.
Heti Viron ilmatilaloukkauksen jälkeen vaadittiinkin venäläiskoneiden alas ampumista Naton ilmatilassa, mutta esimerkiksi Puolustusvoimain komentaja piti vaatimusta virheenä.
Koventuneen retoriikan vaara on, että myös käyttäytymisemme muuttuu.
On tunnettu tosiasia, että Venäjä kyllä väittää länsimaiden olevan ”kuumassa konfliktissa” sitä vastaan. Ja kuitenkin – kun länsidiplomaatit varoittelivat ilmatilaloukkauksien johtavan venäläiskoneiden alas ampumiseen, venäläiset vastasivat tämän johtavan sotaan.
Kaikesta huolimatta Venäjälläkin näyttää siis olevan pidäkkeitä ja ymmärrys siitä, että sen sotaisa retoriikka on enemmän puhetta kuin todellisen olotilan kuvaus.
Presidentti Sauli Niinistön sanoin kiristyneessä maailmantilanteessa Suomen kannattaa varautua erinäisiin ”ilkeyksiin”. Niihin on mahdollista varautua ilman sotapuheita. Turvallisuusviranomaisemme suosivatkin käsitettä ”laaja-alainen vaikuttaminen”.
Venäjällä sotaretoriikalla oikeutetaan vallan keskittämistä ja kansalaisoikeuksien rajoittamista.
Sodassa yksityisen ja julkisen ero hämärtyy. Yksilön oikeuksien hävitessä yhteisön edulle julkinen valta paisuu. Tämä kehitys näkyy nyt Venäjällä, jossa sotaretoriikalla oikeutetaan vallan keskittymistä, kansalaisoikeuksien rajoittamista ja Ukrainan hyökkäyssodan vaatimia valtavia sotapanostuksia.
Mitään tällaista ei kaivata Suomeen. Päinvastoin. Venäjän esimerkki ja löysien sotapuheiden aiheuttama huoli ovat minusta hyvä syy erottaa sota ja rauha tarkasti toisistaan tulevaisuudessakin.
Demokratiaan ja oikeusvaltioon kuuluu, että hyväksytään erilaiset arvot ja julkiselle vallalle on yhdessä sovitut rajat. Kumpikin on vierasta sodalle.
Mutta ne ovat vastaus kysymykseen, jonka esitämme liian harvoin. Eli mitä meidän tulee puolustaa – ei vain sodassa, vaan joka päivä?
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka on huomannut, että diktatuureissa tuppaa vallitsemaan koko ajan sotatila.