Taivaansininen puutalo näkyy kalliolta kauas, mutta ilman ohjeita pihaan olisi vaikea löytää hiekkateiden sokkelosta.
Kuistin nurkalta vieraita vastaan tassuttelee 14-vuotias Peipponen. Kodittomien kissojen turvakodista löytynyt kissa on kuvanveistäjä Umppa Niinivaaran ja puolisonsa Antti Sirkkilän silmäterä, jolle on työhuoneessakin varattu oma nojatuoli.
Metsän reunustama pihapiiri Sauvon Karunassa on paratiisi kissavanhukselle sekä suurikokoisia veistoksia tekevälle taiteilijalle.
Ulkorakennuksen työtilassa mahtuu nyt jo kävelemään, toisin kuin vielä jokin aika sitten. Aboa Vetus Ars Novassa Turussa avautunut soolonäyttely on pitänyt Niinivaaran kiireisenä.
– Kun uppoudun töihin oikein intensiivisesti, vasara, saha tai pensseli jää siihen, mihin sattuu lattialle putoamaan. Vähitellen tavara sitten kasautuu, ja kaaos ottaa vallan, vaikka normaalisti pidän järjestyksestä, hän naurahtaa.
Kiivain työvaihe on lähes meditatiivista, siinä ajantajukin voi kadota.
Veistosten koon takia Niinivaara on joutunut rakentamaan uunit alusta asti itse, sillä valmiita ratkaisuja ei ollut tarjolla. Tavallisesti rakuteokset nostetaan hehkuvana uunista, mutta Niinivaaran työmenetelmässä työt pysyvät paikoillaan ja uuneja siirrellään. Kuva: TS/Eero Saarikoski
Niinivaara tunnetaan orgaanisia muotoja saavista isoista keramiikkateoksista, joiden innoituksena on luonto, usein metsä tai merenpohjan ilmiöt.
Tyypillinen esimerkki ovat Anemonia-veistokset, joiden olemus jäljittelee jatkuvasti muotoaan muuttavia merivuokkoja, joita Niinivaara on kohdannut sukellusretkillään.
Teoksensa hän rakentaa käsin, puristusmuottien avulla ja valamalla. Viime vuosien töistä monet on toteutettu rakumenetelmillä, joissa keraamisen esineen pintaan tehdään kuviointi kuumassa uunissa savun avulla.
– Rakupolttossa lopputulos on aina uniikki ja osin sattumanvarainen, koska prosessia on mahdoton toistaa täysin samanlaisena, Niinivaara sanoo.
Hänellä on kotipihassa rakupolttoa varten pöntöt ja uunit, joissa savitöitä savustetaan sanomalehtien ja purujen seassa.
Niinivaaralla on joitakin omia teoksia esillä kotona, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana, sillä toisinaan Peipponen-kissa ihastuu pyöreisiin muotoihin ja koettaa tassunpäällä vähän tönäistä. Kuva: TS/Eero Saarikoski
Raku-uunissa lämpö kohoaa hurjiin lukemiin, yli 700 asteeseen, mikä on vaatinut kekseliäisyyttä veistosten suuren koon takia. Niinivaara on ratkaissut ongelman rakentamalla uuneista siirreltäviä, minkä ansiosta painavia, hehkuvan kuumia keramiikkaesineitä ei tarvitse liikutella.
Tekniikka on kuitenkin riskialtis, mikä on alkanut nyt kyllästyttää, Niinivaara sanoo. Nopeiden lämpötilavaihtelujen takia raku-teokset särkyvät herkästi.
– Väsyin siihen, että mikään ei takaa ettei lopussa kaikki hajoa käsiin. Päätin pitää rakusta huilitaukoa ja keskittyä kehittämään jäkälälasitetta, hän kertoo.
Matalapolttoinen lasite antaa keraamiselle pinnalle kirjavan, röpelömäisen vaikutelman.
Peipponen-kissa on tullut Niinivaaran kotiin kissojen turvatalosta. Kuva: TS/Eero Saarikoski
Keittiön ja olohuoneen ikkunoista aukeaa merinäkymä, joka sopisi tauluksi. Kesäisin pariskunta kulkee lahden yli veneellä hakemaan pitsaa Rantolan kievarista.
– Meillä oli ennen isompikin paatti, jolla käytiin saarissa, mutta eräänä kauniina päivänä se vain upposi, Niinivaara sanoo.
Useimpina päivinä suuren ruokapöydän ääressä istuvat vain he kaksi. Toisinaan viikonloppuisin tupa on täynnä, kun Antin kuusi lasta ja hänen vanhempansa saapuvat perhepäivälliselle.
Helsingissä syntynyt ja pitkään Turussa asunut Niinivaara muutti Karunaan 14 vuotta sitten rakkauden perässä ja käytännön syistä. Talo oli silloin vielä keskeneräinen ja maisemanvaihdos houkutti.
– Nautin luonnonrauhasta, kirskuvat ratikat eivät kiehdo minua. Täällä olen löytänyt sisäisen maalaispersoonani.
Kuvataiteilija Umppa Niinivaara
- Syntynyt vuonna 1970 Helsingissä. Muutti Turkuun 90-luvun alussa. Asuu ja työskentelee Sauvon Karunassa, pitää asuntoa myös Turussa.
- Valmistunut kuvataiteilijaksi Turun piirustuskoulusta vuonna 1997 ja taiteen maisteriksi Winchester School of Artista vuonna 2009.
- Työskennellyt keramiikan lisäksi mm. puun, parafiinin, nahan, hiekan ja lasin kanssa.
- Viimeisin soolonäyttely vuonna 2024, ollut mukana monissa ryhmänäyttelyissä viime vuosina.
- Niinivaaran teoksia kuuluu muun muassa Saastamoisen säätiön, Turun kaupungin, Turun taidemuseon ja valtion taidekokoelmiin.
- Saanut kuvataiteelliseen työskentelyyn Suomen kulttuurirahaston vuosiapurahan 2025.
Naapureita ei lähistöllä ole, joten töitä voisi periaatteessa paiskia vuorokauden ympäri. Silti Niinivaara pitää kiinni rytmistä: työpäivä alkaa kymmeneltä ja päättyy kuuden maissa. Sen jälkeen on pakko irrottautua. Pitää saunoa, elää tavallista elämää, maadottua, hän sanoo. Kuva: TS/Eero Saarikoski
Pariskunta käy sienestämässä aina marraskuuhun asti. Sieniretket ovat henkireikä, joka pitää mielen kasassa, Niinivaara määrittelee.
Luonnon mikromaailma, kuten sammalet ja pikarijäkälät, kiehtovat häntä syvästi ja niitä hän myös kuvaa paljon. Ideoiden lisäksi luonnosta löytyy materiaalia installaatioihin, viimeksi peuran luita.
Siksi olikin suuri shokki, kun lähistön metsät hakattiin.
– Se oli järkytys ja suru. Olemme käyneet katsomassa mitä on vielä jäljellä. En enää tiedä, mistä löytäisin sammalmetsiä, Niinivaara suree.
Hänelle koskematon luonto on yhtä kuin rauha ja autuus, ja sellaista tunnelmaa hän haluaisi välittää katsojan mieleen teoksistakin. Meressä pinnan alla on kuin oma salainen maailmansa, jossa aika pysähtyy, ja se on poikkeuksellista, Niiinivaara miettii.
– Painottomuuden tunteessa on jotakin erityisen viehättävää.
Scorpius-teoksessa on vaikutteita meritähdistä ja eteläisen tähtitaivaan tähdistöstä. Kuva: TS/Eero Saarikoski
Planetaarinen-teos on esillä Niinivaaran Luola-näyttelyssä Aboa Vetus Ars Novassa. Niinivaara kehuu museon tiloja, jotka mahdollistavat teosten tarinallisen sijoittelun. Kuva: TS/Eero Saarikoski
Jossain toisessa elämässä Umppa Niinivaarasta olisi voinut tulla kenkäsuunnittelija.
Taide ja käsin tekeminen kiinnostivat jo lapsena, mutta taiteilijuuteen ei kukaan varsinaisesti rohkaistu, joten hän opiskeli ensin muuta. Rakkaus jalkineisiin näkyy laajassa kenkäkokoelmassa ja sen erikoisuuksissa, kuten korkokengiltä näyttävissä kumisaappaissa.
Elämän suuntaviivat asettuivat vasta Turun piirustuskoulussa.
– Siellä tajusin, että haluan tehdä kolmiulotteisia töitä, enkä pelkää pintaa, mitä oli piirtäminen ja maalaaminen, Niinivaara sanoo.
Luovaan työhön ei ole valmista kaavaa. Välillä kaikki alkaa yhdestä sanasta, joskus esineestä tai muistosta. Joskus teokselle syntyy nimi jo vuosia ennen kuin itse työ saa muotonsa, hän kertoo.
– Välillä työskentely on niin vaistonvaraista, että sen miksi mitäkin tekee ja teoksen merkityksen ymmärtää vasta viivellä, Niinivaara pohtii.
Osa Aboa Vetus Ars Novan Luola -näyttelyn teoksista liittyy kuolemaan ja menetykseen.
– Viime vuosi oli raskas. Veli kuoli, ja se oli hirveä tragedia. Sen jälkeen oli voimakas tarve luoda jotain, mikä tuo esiin synkimmätkin tunteet, Niinivaara sanoo.
Näyttelyn nimi ei viittaa vain fyysiseen paikkaan vaan myös ihmisen sisäiseen tilaan. Kansanperinteessä luola on ollut sekä suoja että uhka, pimeä ja pyhä.
– Usein mietin, millainen oma luolani olisi, jos veljeni olisi vielä täällä. Suru kulkee läpi näyttelyn.
Umppa Niinivaara: Luola, 22.3. asti Aboa Vetus Ars Nova, Itäinen Rantakatu 4–6, Turku.