Ero teki kipeää, mutta sen jälkeen elämä yllätti. Näyttelijä Helmi-Leena Nummela kohtasi rakkauden, tuli toistamiseen äidiksi ja sai ihanan suurperheen.

Perushommaa, näyttelijä Helmi-Leena Nummela toteaa ja ottaa kahvia. Yöllä tuli valvottua, kun puolitoistavuotias kuopus heräsi itkemään. Onneksi se oli vain kertaitku, ja loppuyö sujui rauhallisesti.

Syksy on ollut perheessä työntäyteinen. Helmi-Leenan ja hänen kihlattunsa työt ovat iltapainotteisia. Kihlattu pyörittää ravintolaa Helsingin lisäksi Turussa ja käy siellä säännöllisesti. Helmi-Leena taas on noussut iltaisin Kansallisteatterin lavalle.

Hänellä on rooli Täällä Pohjantähden alla -näytelmässä, joka sai ensi-iltansa alkusyksystä. Paluu teatteriin muutaman vuoden tauon jälkeen on sujunut komeasti: Helmi-Leenan roolisuoritusta Pohjantähden Aune Leppäsenä on suorastaan ylistetty.

Pian Helmi-Leena nähdään myös valkokankaalla, kun ensi-iltansa saa Syke: Kipinöitä yössä -elokuva, jossa Helmi-Leenalla on elämänsä ensimmäinen päärooli.

”Nyt on aikamoinen mylly käynnissä.”

Vaikka puoliso onkin eri alalla, hän ymmärtää taiteilijan työtapoja.

”Meitä yhdistää intohimo työhön. Hän on omalla alallaan taiteilijan kaltainen tekijä. Ravintoloissaan hänellä on oma visionsa­ ja kädenjälkensä. Ymmärrämme myös toistemme hulluja työaikoja ja muutenkin sitä, mitä kummankin työ vaatii.”

Pariskunnan koti on Helsingin kantakaupungissa. Molemmilla on lapsia aiemmista liitoistaan. Helmi-Leenan viisivuotias esikoinen on osan ajasta isällään, osan äidillään. Pojan isä, näyttelijä-muusikko Roope Salminen, asuu lähellä ja joustaa tarpeen vaatiessa. Myös Helmi-Leenan äiti on ollut apuna.

Matka tähän pisteeseen vaati oivalluksen siitä, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Helmi-Leena kertoo nyt kolmesta elämänsä risteyskohdasta.

1. Barcelonan kautta näyttelijäksi

”KOM-teatterin Veriruusut vuonna 2018 oli käännekohta urallani. Siinä joukko tyttöjä vetää housut jalkaansa, tarttuu aseisiin ja lähtee mukaan vallankumoukseen vuonna 1918.

Ohjaaja Lauri Maijala tiivisti näytelmän sanoman hyvin. Meidän pitää huolehtia niistä, joilla on vähemmän. Jos emme niin tee, syntyy katkeruutta, ja katkeruus synnyttää vihaa ja viha väkivaltaa. Sen pisteen yli ei kannata ajautua. Tasa-arvo ja inhimillisyys tulisi muistaa kaikessa.

Tiesin, että sellaista sanomaa haluaisin välittää työlläni. Samoja arvoja on Pohjantähdessä, johon Lauri pyysi minut mukaan.

Aloitin teatteriharrastuksen synnyinseudullani Etelä-Karjalassa, kun olin kahdeksannella luokalla. Näyttelemisessä oli jotain vastaansanomatonta. Mikään ei ollut koskaan aiemmin tuntunut sellaiselta.

Lukion jälkeen pyrin kolmesti Teatterikorkeakouluun mutta en päässyt sisään. Kun en Suomessa löytänyt reittiäni näyttelijäksi, lähdin ulkomaille. 21-vuotiaana opiskelin Barcelonassa näyttelijäntyötä. Luulen, että se oli syy, miksi lopulta pääsin Teakiin. Espanjassa vietetyn vuoden jälkeen en enää puristanut mailaa.

Barcelonassa opiskelin päivät ja työskentelin illat baarissa. Opin espanjan nopeasti. Oli mieletöntä tajuta, että pärjään yksin vieraassa yhteiskunnassa ja pystyn luomaan ihmissuhteitakin vieraalla kielellä. Tuli sellainen olo, että selviän mistä vain.

Minulla oli italialainen poikaystävä, joka ei puhunut englantia. Puhuimme keskenämme espanjaa. Tapasin hänet baarissa, jossa kävin töissä. Se oli sporttibaari, jossa tarjoiltiin cocktaileja ja olutta, pizzaa ja muuta helppoa ruokaa.

Pomo oli sisilialainen, ja poikaystäväni Stefano oli hänen kämppäkaverinsa. Stefano oli graafinen suunnittelija ja Milanosta kotoisin, minua kymmenisen vuotta vanhempi. Hän oli sydämeltään viisas, todella hieno ihminen.

Vuoden aikana sain etäisyyttä Suomeen ja mittakaava muuttui. Ymmärsin, että olin yrittänyt mennä pienestä reiästä läpi ja luullut, että se on ainoa reitti.

Maailmalla tajusin, ettei elämää pysty hallitsemaan. Ei elämän kuulu tarjota minulle mitään tiettyä vaan kyse on siitä, otanko vastaan sen, mitä se tarjoaa. Ei minun olisi mikään pakko päästä Teakiin. Voisin tehdä urani muuallakin.

Hain Teakiin vielä neljännen ja viimeisen kerran. Pääsin. Opiskeluaikana tutustuin Lauriin ja löysin sitä kautta itselleni merkityksellisen tavan tehdä taidetta.”

Lue myös Kotiliesi.fi: Syke-sarjan Leena Pöysti, 47, paljastaa: ”Tunsin, että olin huijannut itseni näyttelijäksi”

2. Kaksi erilaista eroa

”Viitisen vuotta sitten tulin äidiksi. Silloin tulivat näkyviksi myös taakat, joita en halua viedä eteenpäin.

Vanhempani erosivat, kun olin kahdentoista. Meillä oli ollut aivan täydellinen, omakotitalossa asuva ydinperhe. En osannut odottaa eroa, enkä uskaltanut näyttää, miltä vanhempien ero minusta tuntui. Näin, että he olivat vaikeassa paikassa, enkä halunnut lisätä heidän taakkaansa. Kun jäin hautomaan negatiivisia tunteitani, ne kääntyivät vihaksi itseäni kohtaan.

Lukion loppupuolella itseinho johti syömishäiriöön. Barcelona-vuoden aikana syömishäiriö ikään kuin uinui, mutta se räjähti käsiin, kun pääsin opiskelemaan. Oli pitkä tie hoitaa itseni kuntoon.

Kun tulin äidiksi, jouduin taas pärjäämään huonommuuden tunteiden kanssa. Oli hyväksyttävä, että en kerta kaikkiaan voi olla täydellinen. Sen täytyy riittää, että teen parhaani. Lapseni saavat nähdä, jos olen surullinen. Kaikki tunteet kuuluvat elämään, en ole teflonia. Kyse on siitä, miten tunteet käsitellään.

Oma, ensimmäinen ydinperheeni hajosi neljä vuotta sitten. Tuntui, että olin epäonnistunut. Elämän kauneus on kuitenkin siinä, ettei koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. Jotain vielä parempaa voi olla edessä.

Ero piti hoitaa hyvin, koska ihmissuhteen oli jatkuttava. En näe sellaista vaihtoehtoa, että olisin riidoissa lapseni isän kanssa. Tuli mitä tuli, lapsen hyvinvointi on laitettava kaiken edelle. Ero on aina lapselle raskas, mutta siitä voi tehdä vähemmän raskasta.

Välillä esikoinen saa olla molempien vanhempiensa kanssa – ettei aina tarvitse ikävöidä toista. Käymme yhdessä uimassa tai keksimme muuta tekemistä. Jaamme entisen puolisoni kanssa tietoa ja olemme joustavia. Ikinä ei ole tullut ’eitä’ mihinkään. Jos toinen haluaa lähteä matkalle tai on vaikkapa jokin työrupeama, siitä lähdetään, että kaikki hoituu.

Nyt minulla on tämä aivan hullun ihana suurperhe. En osannut tällaista toivoa, mutta tämä on parasta, mitä minulle on tapahtunut.”

Lue myös: Helmi-Leena Nummelan Tuija-äiti kysyy jokaisessa puhelussa tyttäreltään asiaa, jota hänen oma äitinsä ei muistanut kysyä

3. Pois hoivaajan roolista

”Välillä nukkumaanmenon aikaan viisivuotias esikoiseni luettelee kaikki, jotka kuuluvat perheeseen. Poikani isällä on uusi perhe, mikä vaikuttaa meidänkin elämään. Lisäksi uudella puolisollani on lapsia, jotka luonnollisesti kuuluvat perheeseemme ja viettävät osan ajasta luonamme. He ovat kuin isompia sisaruksia pojalleni. Puolisoni kanssa meillä on yhteinen tytär.

Suurperheeseemme kuuluu myös lapsuudenperheeni – äiti, isä, kaksi siskoani ja heidän perheensä. Tietenkin myös äitini puoliso, samoin mieheni vanhemmat. Heistä toinen asuu Italiassa, toinen Senegalissa.

Tapasin nykyisen puolisoni neljä vuotta sitten syksyllä, kun näyttelin Turun kaupunginteatterissa Kullervoa. Ystäväni Linda Wallgrenin ohjauksessa Kullervon miesrooleista oli tehty naisrooleja.

Esitysten jälkeen meillä oli tapana Lindan kanssa käydä läheisessä baarissa. Jauhettavaa riitti, koska olimme tunteneet toisemme opiskeluajoilta saakka. Minulla oli ero meneillään, enkä ollut mitenkään parisuhdeorientoitunut.

Silti kiinnitin huomiota erääseen tyyppiin tiskillä. Hän oli jotenkin rauhassa itsensä kanssa, viehättävän ja tasapainoisen oloinen. Muistan vieläkin, miltä hän näytti lippis päässään, oranssissa hupparissaan ja mustissa paksusankaisissa silmälaseissaan.

Kun olin nähnyt hänet siellä kolme kertaa, päätin, että jos vielä tulee neljäs kerta, menen juttelemaan. En todellakaan yleensä lähesty vieraita ihmisiä! Seuraavalla kerralla sitten aloin jutella hänelle.

Silloin hän ei vielä kertonut, että omistaa viereisen ravintolan. Puhuimme hetken teatterista. Myöhemmin hän tuli katsomaankin esitystä, mikä huvitti minua. Tuskin hän ymmärsi Kullervon koukeroista kieltä, vaikka hän suomea ymmärtääkin. Me kommunikoimme englanniksi.

Jonkinlainen kipinä siitä jäi. Muutaman kuukauden kuluttua olin vähän päässyt jaloilleni vaikeasta elämäntilanteestani ja havahduin, miten mahtava ihminen hän on. Hän ei todellakaan ollut ohikulkumatkalla vaan oli tullut jäädäkseen.

Rakastuminen tuntui lämpimältä, siltä kuin olisin yhtäkkiä ollut turvassa. Asuin Helsingissä, ja aina Turussa hänen luonaan sukelsin ihanaan kuplaan. Hän toi minulle kukkia ja lahjoja ja järjesti yllätyksiä. Hän on hyvin huomaavainen.

Nykyään hän huolehtii siitä, että minulle on aina kahvia ja kauramaitoa aamuksi, koska tietää, että se on minulle tärkeää. Hän myös tekee koko perheelle aamiaisen joka ikinen päivä.

Aiemmissa suhteissani olin helposti ottanut hoitajan roolia. Omaksuin sen jo nuorena. Esimerkiksi Barcelonassa käsittelin suhteita vanhempiini ja havahduin siihen, että olin ajautunut hoitamaan isääni. Olemme aina olleet läheisiä, ja hänellä on ollut taipumus melankoliaan.

Meidän roolimme olivat menneet vinksalleen. Isän olisi pitänyt hoivata minua eikä minun häntä.

Pärjääjän roolista on ollut minulle hyötyä elämässä ja myös uralla, mutta pärjääminen voi myös peittää alleen tarvitsevuutta ja herkkyyttä. Kaikkea tarvitaan. Ei voi pelkästään olla vahva vaan pitää myös antautua huolenpidolle.

Nyt olen parisuhteessa, jossa en ole hoitaja. Enää en kanna kaikkea yksin. Olemme kaksi erillistä aikuista, jotka seisovat omilla jaloillaan.

Menimme kihloihin kesällä 2024. Ensi kesänä olemme menossa naimisiin. En haaveillut naimisiinmenosta, mutta hänen kosintansa tuntui tosi hyvältä.

Tässä suhteessa on selvästi eri asetukset kuin aiemmissa. Tuntuu siltä, että olen tullut perille. Ei tarvi enää mittään katella.”

Helmi-Leena Nummela, 38

Työ: Näyttelijä.

Asuu: Helsingissä.

Perhe: Puoliso ja kaksi lasta sekä puolison lapset.

Harrastukset: Kuntosali, uinti, lenkkeily ja lukeminen.

Ajankohtaista: Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterissa, Syke: Kipinöitä yössä -elokuvan ensi-ilta 14.11.2025. Tulevaisuudessa Helmi-Leena haluaisi tehdä lisää elokuvia ja arvomaailmansa mukaista teatteria. ”Tuntuu irvokkaalta haaveilla. Hallituksen kulttuurinvastainen politiikka imee pian tämän alan kuiviin.”

Juttu on julkaistu Annan 46/2025 Risteyksiä-juttusarjassa.

Sinua voi kiinnostaa myös:


  1. Ihmiset

    Johannes Holopainen haaveilee omasta perheestä: ”Uskon, että omat lapset ovat parhaat tyypit, joita koskaan voi kohdata”


  2. Suhteet

    Roope Salminen ja Vivian Nick valmistelevat häitä – budjetin tietää vain sulhanen


  3. Ihmiset

    Onko vuoroviikkolapsi aikuisena kotonaan missään? Tommi ja Karoliina kertovat tarinansa