Tuija-Maija Niskasen ohjaama Jäähyväiset ammentaa teatteriohjaaja Vivica Bandlerin nuoruusmuistoista.
Teksti:
Henri Waltter Rehnström
Ensimmäinen kotimainen lesboutta käsitellyt elokuva Jäähyväiset (Avskedet, 1981) on edelleen vaikuttavaa katsottavaa.
Tuija-Maija Niskanen on ohjannut urallaan ainoastaan kaksi teatterielokuvaa. Kummatkin ovat vakuuttavasti tehtyä epookkia. Suuri illusioni (1985) oli Mika Waltarin varhaisteokseen perustunut elokuva 1920-luvun nuorista suomalaisista intellektuelleista.
Tänään nähtävä esikoiselokuva Jäähyväiset on puolestaan teatteriohjaaja Vivica Bandlerin nuoruusmuistoista ammentava kuvaus suomenruotsalaisen von Freyerin perheen elämästä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tapahtumat kerrotaan perheen vanhimman tyttären Valerien (Pirkko Nurmi) näkökulmasta.
Jäähyväiset on myös kuvaus patriarkaalisesta mielivallasta
Valerie on nuori, herkkä nainen, joka joutuu jatkuvasti alistumaan isänsä Magnuksen (Carl-Axel Heiknert) tahtoon. Isä ei kykene näkemään tyttäressään ja tämän aatemaailmassa mitään hyvää. Erityisesti Valerien eroottinen rakkaussuhde ystäväänsä Kerstiniin (Stina Ekblad) on suunnaton häpeätahra Magnusin edustamalle hillitylle porvarilliselle maailmankuvalle.
Kyseessä on kenties hienoin kuvaus, mitä kotimaisessa elokuvassa on tehty patriarkaalisesta mielivallasta. Elokuvan tapahtumapaikkana on von Freyerin hulppea huvila Helsingin Kaivopuistossa. Auringonvalon läpäisemättömästä kodista muodostuu painostava vertauskuva porvarillisen ideologian muodostamasta vankilasta.
Lopussa pilkistää kuitenkin toivo paremmasta.
✪✪✪✪1/2
Jäähyväiset, tiistai 18.11. klo 21.50, Teema & Fem